Klassismin kamarimusiikki

Soittoharrastus laajenee keskiluokkaan


Hollantilainen akvarelli 1700-luvulta

Yhteiskuntaelämän porvarillistuminen 1700-luvun mittaan tapahtui samaan aikaan, kun musiikin tyyli vaihtui monimutkaisesta polyfoniasta kohden yksinkertaisempia tekstuureita ja sävellysten helpompaa soitettavuutta. Kun kamarimusiikilla oli ollut aiemmin yläluokkainen, aristokraattinen luonne ja se oli ollut aateliston sekä korkean papiston henkevän sivistynyttä keskustelun kulttuuria, 1700-luvun loppua kohden se muuttui painokkaammin porvariston kotimusisoinniksi, sisäisen elämän kultivoinniksi musiikin avulla. Musiikin harrastaminen oli 17oo-luvun puolivälistä eteenpäin suorastaan muotipakko; jokamiehen oikeudeksi nähtiin mahdollisuus filosofoida, maalata, keskustella tieteestä, näytellä, soittaa. Goethen mukaan Saksan kaupungeissa oli vain vähän kunnianarvoisia perheitä, joissa nuoriso ei olisi opiskellut jotain soitinta ja jossa vanhemmatkin eivät olisi osanneet soittaa. Hän kirjoitti: ”Ken ei rakasta musiikkia, ei ansaitse tulla nimitetyksi ihmiseksi; joka sitä rakastaa on puoliksi ihminen, mutta joka sitä harjoittaa on täysi ihminen.”

”Missään muussa taiteessa, ei edes maalaamisessa, ole niin paljon harrastajia kuin musiikissa” (AMZ, 1800). Opiskelijat (”Herren Studiosi”) saattoivat soittaa päivin ja öin punssia juodessa (”beim Punsch”) Haydnin ja Boccherinin kvartettoja, laiminlyödä opiskelunsa ja olla häiriöksi ympäristölleen — kvartettisoitto toimi siis nuorisokapinallisuuden muotona!

Säveltäjän uusi rooli ja musiikin taideluonne

Soitinsäveltäjä työskenteli oopperasäveltäjän tapaan yleisön ehdoilla: hänen piti pystyä tuottamaan sitä mitä tarvittiin, tuli kyetä miellyttämään ostavan yleisön tarpeita sopivan vaikeusasteen omaavilla teoksilla. Vaikka musiikkiin liittyi käyttäjämäärän kasvu ja laajenevat markkinat, 1700-luvun loppua kohden soitinmusiikki koki olemuksellisen muutoksen: käyttötaiteesta, musiikin kuulumisesta osaksi instituutioiden (hovi, kirkko, armeija, koulu) toimintaa, siirryttiin vähitellen kohden kulttuuria, jossa musiikin esteettinen taidefunktio alkoi etenkin varhaisromanttisen estetiikan 1790-luvulta eteenpäin vuoksi tulla yhä tärkeämmäksi. Samalla musiikin hyötykäytöstä tuli – ainakin 1800–1900-lukujen tulkinnoissa – vähemmän arvostettua, sillä se merkitsi nero- ja individuaalisuus-ajattelun kaudella musiikin trivialisointia tai proosallistamista. Toisaalta kotimusisointi sijoittui esteettisen ja käyttöfunktion väliin. On tosin vaikea tietää, rohkaisivatko 1700-luvulla uusi yleisöpohjaa sekä säveltäjän vähittäinen emansipotuminen keksintää vai oliko kyseessä musiikin sisäisen taideluonteen kasvu, tietoiseksi tulo omista mahdollisuuksista; molempien yhteenliittyminen oli todennäköistä kehityskulussa.

Eräät etenkin suurkaupungeissa (Wien, Pariisi, Lontoo) toimivat soitinsäveltäjät olivat suoraan — ilman laulajien tai impressaarioiden palveluksia, kuten oopperassa — yksityisen ja julkisen yleisön palveluksessa: he sävelsivät oppilailleen ja amatööreille (= taiteen rakastajille eli korkeatasoisille harrastajille) soveltuvaa musiikkia, jota painettiin suuret määrät. Säveltäjät olivat tosin myös itse soitinvirtuooseja, joten he tekivät vaikeampia numeroita omaan käyttöön (grande-sana viittasi yleensä tähän: esimerkiksi Grande sonate, Gran duo).

Mozartin uran onnistuminen 1780-luvun Wienissä oli suoraan suhteessa uuteen tilanteeseen; ennen häntä jo tosin Handel ja J. Chr. Bach Lontoossa tulivat kohtalaisen hyvin toimeen ilman mesenaatteja, samoin vaikkapa Pleyel Pariisissa 1790-luvulta eteenpäin. Ylipäätään Lontoon kaupalliset mahdollisuudet vetivät puoleensa etenkin italialaisia, mutta myös böömiläisiä, saksalaisia ja ranskalaisia muusikoita. Nuottien kustannustoiminta oli merkittävä tulonlähde jo Mozartille, mutta ennen muuta Beethovenille.

Säveltäjä vapautui vähitellen, mutta ei kokonaan, käyttömuusikon, opettajan ja viihdyttäjän tehtävästä: hänestä tuli 1800-luvun mittaan viestiä välittävä taiteilija, sävelten runoilija (vielä Beethovenin taustalla toimivat ruhtinasmesenaatit). Samoin musiikin taideluonteen kasvuprosessi oli vähittäinen, sillä vielä 1800-luvulla soitinmusiikilla oli tietty funktionsa: katolinen kirkko tarvitsi musiikkia; hovit tarvitsivat musiikkia juhlallisuuksiin ja arkipäivän tilanteisiin (Tafelmusik) kevyttä musiikkia kohtuullisissa tempoissa (Andante, Moderato, Allegretto, Allegro) sekä myös tanssimusiikkia.

Ammattilaisten ja amatöörien välinen juopa syntyy

Tausta- ja tanssimusiikkia soittivat vain ammattilaiset. Silloin kun musiikki oli tarkoitettu kuunneltavaksi, amatööreillä saattoi olla merkittävä osuus: Fredrik Suuri järjesti vierailleen huilukonsertteja, Nikolaus I soitti Esterházyssa mielellään barytonitrioja (joita Haydn sävelsikin n. 150), Preussin kuningas (1786–) Fredrik Wilhelm oli sellisti, jonka hovisäveltäjänä oli Espanjasta käsin Boccherini ja jolle myös Haydn ja Mozartkin sävelsivät kvartettoja.

Fredrik Suuri: sonaatti 4, e, nro 154, 3. osa: Presto (1. osa: Grave; 2. osa: Allegro assai)

Adolph Menzel: Huilukonsertti Potsdamin linnassa syyskuussa 1770; oikella Saksin vaaliruhtinaan leski flyygelin ääressä, Fredrik Suuri puhaltamassa huilua Quantzin säestämänä, hänen edessään kruununperijä sellossa sekä Braunschweigin perintöprinssi ja Graun viulua soittamassa.

Charles Burney (1726–1814), 1700-luvun kuuluisin musiikkimatkailija ja -historioitsija, kuvaa (1773) herkullisesti kokemuksiaan (n. 1770) Fredrik Suuren Sanssouci-hovissa Potsdamissa matkakirjeissään, jotka hän julkaisi kahdessa osassa: The Present State of Music in France and Italy: or the Journal of a Tour through those Countries, undertaken to collect Materials for a General History of Music (Lontoo, 1771) sekä The Present State of Music in Germany, the Netherlands, and the United Provinces, or, the Journal … (Lontoo, 1773)

”Minut vietiin erääseen linnan sisällä olevaan huoneeseen, jossa kuninkaan orkesterin soittajat odottivat hänen määräyksiään. Tämä huone oli konserttitilan lähellä, josta saatoin kuunnella tarkasti hänen majesteettinsa harjoittelevan solfeggi huilulla sekä työstävän vaikeimpia kohtia ennen kuin hän kutsui orkesterin sisään. Täällä tapasin Hr. Bendan, joka oli niin ystävällinen, että esitteli minut Hr. Quantzille. […] Aloimme pian keskustella musiikista ja hän sanoi minulle, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja oppilaansa ei soittanut mitään muita konserttoja kuin niitä, joita hän oli säveltänyt tälle varta vasten, joiden luku ylsi kolmeen sataan ja joita tämä soitti järjestyksessä. Tätä yksinomaista taipumusta hänen vanhan maestronsa teoksia kohtaan voi moni pitää hieman rajoittuneena; kuitenkin se osoittaa mielen sitkeyttä, jota ruhtinailla ei useinkaan tapaa. Molempien Graunien ja Quantzin sävellykset ovat nauttineet jo yli 40 vuotta hänen Hr. Majesteettinsa suosiota.

Konsertti alkoi saksalaisella huilukonsertolla, jossa hänen majesteettinsa esitti soolo-osuuden erittäin täsmällisesti; hänen ansatsinsa (embouchure) oli selkeä ja kiinteä, hänen sormensa notkeat ja hänen makunsa puhdas ja yksinkertainen. Olin tosi mieltynyt ja jopa yllättynyt moitteettomuudesta, jolla hän esitti Allegrot, samoin kuin ilmeikkyydestä ja tunteesta Adagioissa; lyhyesti, hänen esityksensä ylitti monissa suhteissa kaiken mitä olin kuullut harrastajien, jopa ammatilaisten keskuudessa. Hänen majesteettinsa soitti kolme pitkää ja vaikeaa konserttoa perä jälkeen ja kaikki yhtä täsmällisesti. […] Kadenssit, jotka Hänen Majesteettinsa teki, olivat hyviä, mutta pitkiä ja paperin makuisia.

Hr. Quantzilla ei ollut konserttojen esityksissä tänä iltana muuta tekemistä kuin antaa kädellään aikamitta osien alussa, paitsi että hän silloin tällöin huusi bravo! kuninkaalliselle oppilaalleen osien ja kadenssien päätöksissä, mikä näyttää olevan etuoikeus, jota ei suotu kenellekään muille orkesterin muusikoille.”

Adolf Friedrich Erdmann von Menzel (1815-1905): Flötenkonzert Friedrich des Großen in Sanssouci (1850–52).

Vasta Beethovenin Rasumovski-kvartetot ovat päättäväisesti ammattilaisten musiikkia. Ammattilaisen ja amatöörin välillä ei ollut selvää juopaa ennen kuin vasta 1800-luvulla, sillä säveltäjät halusivat säilyttää ostokykyisen suuren yleisön asiakaskuntanaan. Sivistyneistä amatööreistä, amatori e diletantti, Kenner und Liebhaber, asiantuntijat ja harrastajat, riippui musiikkikulttuurin kohtalo, sillä heidän ostovoimansa ja harrastuksensa loivat elävän kulttuurin, mikä on totta nykyäänkin, paitsi että painopiste on siirtynyt sittemmin aktiivisesta kuluttamisesta passiiviseksi vastaanottamiseksi, kun kamarimusiikki muuttui 1800-luvun mittaan liian taitoja vaativaksi amatöörin näkökulmasta. Ostovoima vaikutti myös soittimien kysyntään ja niiden kehittymiseen: puhallinten läppä- ja venttiilikoneistot keksittiin, piano muuntui noin 1750–1850 ratkaisevasti.

Kamarimusiikin luonteesta

Kamarimusiikkiin erotuksena kirkko- ja teatterimusiikista, jotka olivat julkisia, dramatiikkaa ja suurta soivuutta tarjoavia alueita, on liitetty aina määreet intiimisyys, hienostuneisuus, herkkyys, kudoksen pitkälle viety työstäminen, yksityiskohtien rikkaus. Raja-aidat murtuivat hieman 1700-luvun mittaan, kun Italian, Saksan, Ranskan, Englannin jne. tärkeimpiin kaupunkeihin perustettiin musiikkiakatemioita, -kollegioita, -klubeja, -yhdistyksiä, -seuroja ja -salonkeja, jolloin kamarimusiikkiakin ruvettiin esittämään isommissa tiloissa ja sen aiemmin vaalittu aristokraattinen ei-julkisuus rapautui. Siten kamarisonaatin tai -konserton tai konserttisinfonian välillä ei ollut aina välttämättä suurta eroa sävellyksellisessä tekotavassa, ja kokoonpanon laajuus saattoi riippua konsertin järjestäjän tai mesenaatin taloudesta (”kuka maksaa viulut?”).

Kamari- ja orkesterimusiikin raja oli häilyvä: Mozartin pianokonserttoja saattoi säestää jousikvartetilla. Kun J. Stamitzin triot op. 1 Six Sonates a trois parties concertantes painettiin Pariisissa 1761, ne saattoi soittaa joko ”a trois” (kolmen soittajan voimin) tai ”avec toutes l’orchestre” (koko orkesterilla).


Kuvat ovat Lontoon uusintapainoksesta.

Etenkin varhaiset jousikvartetot ja -kvintetot hoippuvat sooloyhtye- ja orkesterimusiikin välillä (ns. kvartettosinfonia). Vasta Haydnin kypsissä kvartetoissa vallitsee selvä kamarimusiikillisen keskustelun ilmapiiri.

Trio ja säestetty sonaatti

Divertimento a tre (mm. J. Stamitz) oli varhaisimpia klassisia lajeja kokoonpanoineen (kaksi viulua ja sello). Niitä sävellettiin 1750–80 enemmän kuin jousikvartettoja; lajista kehkeytyi vähitellen jousitrio. Vanha barokin triosonaatti, josta continuo poistui, ja uusi, klassismin ehkä tärkein muoto, klaveerisonaatti ”ad libitum”tai”obligé”taiavec accompagnement” viulun (tai huilun ja joskus lisäksi sellon) säestyksellä, olivat lähtökohtana niin jousitriolle kuin viulu- ja sellosonaatille sekä pianotriolle.

Säestetty sonaatti ja vielä osin obligato-sonaatti, jonka piiriin vielä Haydn ja Mozartkin kuuluivat, olivat tärkeitä lajeja, sillä ne tarjosivat amatöörille mahdollisuuden osallistua musisointiin vähäisinkin taidoin. Klaveerisonaatti ”säestyksen kera” alkoi muotina Bolognasta ja se levisi Ranskaan, jossa se säilytti suosion 1770-luvulle saakka: sitä viljelivät mm. Mondonville, M. Corrette ja Guillemain.

Louis-Gabriel Guillemainin (1705–1770) kokoelma Conversations galantes et amusantes op. 12, joka sisältää sonaatteja neljälle soittimelle tai äänelle (1743), on tunnusomainen musiikin nousevan klassismin keskustelun kulttuurille.

Guillemain kirjoitti julkaisunsa Pièces de clavecin en sonates avec accompagnement de violon op. 13 esipuheessa (1745) seuraavasti:

”Säveltäessäni sonaattejani (Pièces en Sonates) ensin oli aikeenani osoittaa ne cembalolle ilman säestystä, koska olin huomannut, että viulu saattaa peittää [cembaloa] liikaa. […] Mutta sopeutuakseni vallitsevaan makuun koin välttämättömäksi laatia viuluäänen, mikä vaatii suurta varovaisuutta esityksessä, jotta cembalo-osuuden voi kuulla helposti. Mikäli niin halutaan, nämä sonaatit voi soittaa joko ilman tai kera säestyksen.”

Johann Schobert
(1740?–1767) oli eräs ”säestetyn sonaatin” pääedustajia. Hänellä klaveeriin liittyy paitsi viulu (duosonaatin alku) myös sekä viulu että sello (pianotrion alku), joskus kaksi viulua ja sello (= kvartettosonaatti eli pianokvarteton eräs varhaisversio). Seuraavassa op. 7:n, Sonates en quatuor (1764), kansilehti Lontoon uusintapainoksesta, jossa otsakkeena on jo suorastaan Quatuor:

Sinfonioissa ja konsertoissa kahden viulun (mahdollisesti myös alttoviulun ja sellon) lisäksi voi olla jopa kaksi käyrätorvea obligato-soittimina: op. 9 ja 10 ovat Sinfonies pour le Clavecin avec un Violon et les Cors de Chasse ad libitum (1765).

Pianotrio syntyi vähitellen, kun viuluosuudesta tuli obligato-osuus, vaikka sello olisi ollut vielä lähinnä pianon basson vahvistusta (Gyrowetz, Rasetti). Samoin viulusonaatti muodostui, kun viuluosuudesta tuli obligato (J. Chr. Bachilla ollaan jo lähellä tätä, Steibelt). Myös sellosonaatti oli tulosta siitä, kun sello-osuus oli obligato (pakollinen). Seuraavassa J. Chr. Bachin sonaattikokoelmassa op. 16 ei yksilöidä säestyssoittimien pakollisuutta (valinnaisuus oli aina mahdollisuus), mutta viulu/huilu-osuus on jo lisää jo jotain olennaista kokonaisuuteen, joten sen pois jättäminen ei ole enää musiikillisesti mielekäs vaihtoehto:

Kokoonpanojen vaihtelevuutta

Kamarimusiikissa oli pitkään, ennen kypsää klassista tyyliä, jossa lajit vakiintuivat, nimistön ja kokoonpanojen suhteen runsasta vaihtelevuutta; lisäksi soittimet olivat usein vaihtoehtoisia ja tarvittaessa jokin ääni voitiin soittaa lähes millä tahansa vastaavan rekisterin omaavalla soittimella.

Duoja sävellettin kahdelle viululle (M. Corrette), kahdelle huilulle (Agrell), viululle ja altolle (Bruni, Pleyel), huilulle ja sellolle (Cirri), huilulle ja bassolle (M. F. Cannabich), viululle ja sellolle (Giardini), kahdelle sellolle (Lindley), sellolle ja bassolle (Breval), oboelle ja bassolle (Sammartini), kahdelle fagotille (Weyse) jne.

Jousitrion, kahden viulun ja sellon peruskokoonpanon (Fraenzl, Campioni), lisäksi sävellettiin trioja viululle, alttoviululle ja sellolle (P. Wranitzky), kahdelle huilulle ja sellolle (Filtz) sekä puhallintrioja, etenkin oboetrioja (Hook, A. Wranitzky, Beethoven). Myös yhdistelmä oboe, viulu ja sello (Besozzi) oli käytössä sekä kolmen cornon yhdistelmä (Reicha).

Jousikvartetosta oli olemassa erilaisia versioita eri äänten vaativuuden suhteen, mm. quatuor concertante (konsertoiva kvartetto; P. Wranitzky) sekä quatuor dialogué (Michel Woldemar). Jousikvartettoja oli myös kahden alttoviulun (C. Stamitz, Pleyel, Cambini) sekä kontrabasson kera (Hoffmeister). Kvartettoja tehtiin lisäksi ilman viuluja: kahdelle alttoviululle, sellolle ja kontrabassolle tai kolmelle sellolle ja kontrabassolle (Wagenseil). Kvartettoja tehtiin myös huilulle tai oboelle ja jousitriolle (Vanhal, W. A. Mozart, Bochsa) sekä fagotille ja jousitriolle (Danzi). Seuraavassa Michel Woldemarin ”dialogikvarteton” (1790) kansilehti sekä viulu- ja alttoviulu-osuuksien alut (alin basso-ääni on vähemmän keskusteleva ja hoitaa nimensä mukaisesti lähinnä basson tehtäviä):


Jousikvintetoissa oli eri vaihtoehtoja: Boccherini lisäsi siihen toisen sellon, Mozart alttoviulun, ja Eyblerillä on kontrabasso mukana (1–2 vl/1–2 va/vc/kb). Kvintettoja sävellettiin myös kahdelle huilulle/oboelle ja jousitriolle (Pepusch, Cannabich, Pugnani), huilulle ja kvartetille (Boccherini, Krommer, Reicha) sekä klarinetille ja kvartetille (Reicha). Seuraava Pleyelin kvintetto op. 18 edustaa ajalle tyypillistä, puhaltimia ja jousisoittimia yhdistävää sekakokoonpanoa:

Puhallinkvintettoja oli klaveerin kera tai ilman; klaveerin lisäksi saattoi olla puhaltimia tai puhaltimia ja jousia (J. C. Bach, Schröder, Cambini, Reicha).

Sekstettoja sävellettiin viululle tai oboelle kahden alttoviulun, kahden käyrätorven ja sellon kera (Danzi), huilulle ja jousikvintetille (Boccherini), kolmelle puupuhaltimelle ja kolmelle jouselle (Toeschi) ym. Säveltäjien kekseliäisyys eri soitinyhdistelmiä kohtaan oli laaja-alaista ja tyydytti kaikkien soittimien yhteissoittotarpeita. Seuraavassa esimerkki jousien sekä puu- ja vaskipuhaltimien yhdistelmästä sekstetto-kokoonpanossa:

Puhallinmusiikkia

Harmoniemusik, Böömistä Wieniin kulkeutunut yhtyetyyppi (2 oboeta, 2 klarinettia, 2 käyrätorvea ja 2 fagottia) oli suosittua pöytä- ja juhlamusiikkia (Rosetti, Krommer). Usein kokoonpanolla soitettiin sovituspoptpureja suosikkioopperoiden melodioista. Erityisesti 1770-luvulla pariisilaiset kustantajat suolsivat kvartettoja huilulle tai oboelle tai klarinetille sekä jousitriolle; näitä kirjoitettiin tosin myös Wienissä (Vanhal, Mozart).

 

Josef
Mysliveček (1737–1781)

Myslivečekin kolmiosaiset oktetot (1770-luku) ovat lajin mainioita edustajia, ja Mozart nosti ihailemansa kollegansa jälkeen kokoonpanon uuteen arvoon mm. c-molli-serenadissaan K 388 (1782). Seuraavassa näyte Myslivečekin säveltämisestä harmoniamusiikille Es-duuri-oktetossa nro 2:

Franz Krommer/František Vincenc Kramář (1759–1831) sävelsi suuret määrät jousi- ja puhallinkamarimusiikkia. Hänet muistetaan erityisesti puhallinpartitoista, joita on lukuisia opuksia.

Franz Danzi (1763–1826) sävelsi yhdeksän puhallinkvintettoa op. 56 ja op. 67–68 (huilu, oboe, klarinetti, corno, fagotti), kolme kvartettoa fagotille ja jousitriolle op. 40, kvintettoja puhaltimille ja klaveerille op. 41, 54 sekä puhallinseksteton.


Kevyitä lajeja

Serenadi, cassatio/cassazione, partita janotturno ovat moniosaisia, lähinnä tanssiosista koostuvia, usein ulkoilmassa soitettavia sävellyksiä ilman continuoa. Ne sijoittuvat kamari- ja orkesterimusiikin välimaastoon.

Serenadi oli usein viisiosainen siten, että siinä oli kaksi menuettia, jolloin osien järjestys on allegro–menuetti–adagio–menuetti–finaali. Myös romanssi ja marssi ovat tyypillisiä osia serenadissa, jossa hitaita osia voi olla useampia. Mozartilla serenadi laajenee jopa kahdeksanosaiseksi kokonaisuudeksi, ja jopa 10-osaisia kokonaisuuksia on olemassa. Serenadia oli tapana esittää noin klo 21 aikaan.

Nokturno/notturno/serenata notturna olivat sananmukaisesti yöllistä serenadimusiikkia, sillä esity stapahtui tavallisesti klo 23 aikaan.

Cassatio/cassazione (ilmeisesti sanasta Gasse = katu/kuja) oli harmitonta klassista viihdettä, jossa marssi ja menuetti ovat tyypillisiä osia; on usein vaihdannainen otsake divertimenton kanssa.

Partita oli usein puhallinmusiikin laji, joka sijoittuu sarjan ja sonaatin välimaastoon, mutta se saattoi olla myös sonaatin synonyymi.

Divertimento (ital. = viihdytys), divertissement (ransk.) oli sangen yleinen nimitys soolokamari- ja pianomusiikille, ja se tarkoitti lähinnä kevyensorttista musiikkia, jossa on tavallisesti yksi soittaja per stemma ja osia kolmesta kahdeksaan. Türkin klaveerikoulun (1789) mukaan

Divertimento (Divertissement) on klaveerille tai useammalle soittimelle kirjoitettu sävellys, joka koostuu kahdesta, kolmesta tai useammasta osasta ja joka ei näytä olevan yleensä selkeästi määriytynyt, paitsi että se on tarkoitettu huviksi (ajanvietteeksi). Jos jollakulla on valmiina soitinkappale, jolle hän ei tiedä mitään sopivaa nimitystä, niin jos hänestä tuntuu itsestään, että se ei ole sonaatiksi tarpeeksi ilmeikäs ja luonteikas tai se on sinfoniaksi liian vaisu tms., hän valitkoon oikeutetusti otsakkeen: Divertimento.

Tässä kuvailussa mielessäni olivat Firnhaberin divertimentot; mutta on olemassa näiden ohella myös suurempiarvoisia divertimentoja.”

Divertimento oli nimityksenä sonaatin synonyymi 1770-luvulle saakka: Haydn nimitti varhaisia pianosonaattejaan divertimentoiksi ja vielä neliosaisia kvartettojaan op. 20:een saakka määreellä divertimenti a quattro, ja myös Paisiello nimitti divertimentoiksi kolmiosaisia kvartettojaan 1770–80-luvuilla. Yhtyemusiikissa kokoonpanoon voi kuulua pelkkiä jousia tai pelkkiä puhaltimia, mutta myös niiden monenlaisia yhdistelmiä tavataan. Nimikettä käytettiin yhä 1800-luvun taitteessa. Seuraavassa näyte Vanhalin divertimento-kokoelmasta, jossa lajinimike on synonyyminen sonaatin kanssa:



Trattenimento
-termikin oli käytössä; se tarkoittaa ajanvietettä ja viihdytystä.

Jousikvartetto

Jousikvartetto kehittyi muodosta divertimento a quattro taiquadro tai quatuor (mm. Telemann), kun continuo jäi pois (Cannabich 1767, Haydn op. 20, 1772).

Telemann: Quatuor G, Tafelmusik I (1733).

Varhaisessa jousikvartettomusiikissa osien määrä saattaa vaihdella kahden ja viiden välillä; viisiosaisuus kahden menuetin kera on divertimenton ja serenadin vaikutusta, ja vasta Haydnin kvartetot op. 9 (1768–69) vakiinnuttavat neliosaisuuden. Sammartinilla ja Tartinilla on merkitystä kvarteton syntymisessä, mutta tärkeimmät alueet ovat Saksa, Itävalta ja Böömi. Jousikvartettoa pidetään klassisen kamarimusiikin ihannemuotona, vaikka vasta Beethoven antoi sille määrätietoisesti etusijan.

J. F. Reichardtin mielestä (1773) ”kvartetossa vallitsee ajatus keskustelusta neljän henkilön kesken”. Goethen mukaan (1829) kvartetossa ”voi kuulla neljän järkevän henkilön keskustelun sekä uskoa kostuvansa jotakin heidän puheistaan ja oppivansa tuntemaan soittimien ominaispiirteitä”.

1800-luvun lopulla jousikvarteton ylemmyyttä perusteltiin esteettisesti (Köstlin, 1879): ”Jousikvartetto on sonaattimuodon jaloin ja sielukkain esittelytapa ja tarjoaa aineettomimman musiikkinautinnon … sen [sisältämä] kiihoittava vuoropuhelu ja luovien ajatusten henkevä leikki tuottaa puhdasta iloa.”


On vaikea sanoa, seurasiko kiihtyvä musiikkibisnes, nuottien julkaisutoiminta pääpaikkoinaan Wien, Pariisi ja Lontoo, kysyntää vai loiko se sitä; joka tapauksessa jousikvartetto valtasi ykkössijan kamarimusiikin lajien joukossa 1780-luvulla.

Esimerkiksi Wienissä julkaistiin 1781–90
-jousikvartettoja 239 nimikettä
-pianotrioja painettiin 70,
-piano-viulu-sonaatteja 52,
-jousitrioja 45,
-jousikvintettoja 37,
-pianokvartettoja 10 ja
-pianokvintettoja 3

Vaikka jousikvartetto muuttui vähitellen yhä vaativammaksi lajiksi sekä esteettisessä että soitinteknisessä mielessä, se haluttiin pitää amatöörien ulottuvilla niin pitkään kuin mahdollista. Muuan kriitikko (1788) toivoi yhtäällä kuulevansa Mozartin kvartettoja amatöörien yritysten sijaan

”taitavien, musiikin hyvin harjoittaneiden muusikoiden erittäin täsmällisesti esittäminä hiljaisessa huoneessa, jossa mikään sävel ei karkaa kuulevalta korvalta, vain kahden kolmen tarkkaavaisen henkilön läsnäollessa”,

mutta toisaalla sävellettiin helppoja kvartettoja, jotta kyettäisiin

”luomaan sellaisen seurallisen soitinmusiikin harrastajille, joille monet kvartettosäveltäjät kirjoittavat liian vaikeasti soitettavaa, tilaisuuksia viihtyä miellyttävämmällä ja vähemmän työläällä tavalla toisten musiikinrakastajien ystäväpiirissä”.

Niinpä esimerkiksi Pariisissa työskentelevät säveltäjät, mm. Boccherini, Bréval ja Cambini, kirjoittivat konsertoivia kvartettoja, quatuors concertants, jotka olivat kohtuu helppoja muiden kuin ensiviuluosuuden suhteen. Jousikvartetille tarjottiin myös kevyempää ohjelmistoa: esimerkiksi Cambini sovitti sille populaari- ja teatterilauluja lajinimellä quatuors d’airs variés tai connus.

Mannheimin koulun säveltäjiä 

Jo ensimmäisen sukupolven mannheimilaiset sävelsivät kvartettoja.

Jan [Václav Antonín]/Johann [Wenzel Anton] Stamic/Stamitz (1717–1757) oli böömiläismuusikko, joka tuli Mannheimiin hoviviulistiksi 1742 ja loi paikan maineen. Hän toimi musiikinjohtajana Mannheimissa (1750–) ja oleskeli Pariisissa (1754–55). Jousitriojen lisäksi hän sävelsi (kvartetto)sinfonioita.

Franz Xaver Richter (1709–1789) kirjoitti kuusi tärkeää kvartettoa op. 5 (n. 1765–67). Ne ovat kolmiosaisia ja sisältävät myös kontrapunktistyyppistä tekstuuria, jossa sen ansiosta altolla ja sellollakin on painoarvoa. Richter sävelsi myös sonaatteja jousitriolle ja basso continuolle sekä trion huilulle, sellolle ja cembalo-obligatolle.

Richter: kvartetto op. 5/2, 3. osa, Fugato presto

Ignaz Holzbauer (1711–1783) oli hovisäveltäjä kuten Richter (1753–). Hän kirjoitti triosinfonioita, trioja, kvartettoja, kvintettoja, sekstettoja sekä myös notturnoja.

Mannheimin toisen sukupolven edustajat jatkoivat kamarimusiikin parissa.

Christian Cannabich (1731–1798) opiskeli Roomassa Jommelin johdolla (1750–53), työskenteli Mannheimissa (1757–) ja vietti Pariisissa pitkiä aikoja (1764–72). Hän pääsi 1774 Mannheimin musiikinjohtajaksi ja oli koulun johtohahmo, jonka kautta mannheimilaisuus siirtyi wieniläisyyteen. Cannabich sävelsi duettoja, trioja ja kvartettoja. Mozart tapasi hänet ja arvosti tämän musiikkia.

Karel/Carl Stamic/Stamitz (1745–1801) toimi hovissa viulistina, kunnes siirtyi 1770 Pariisiin ja 1780 Haagiin. Hän työskenteli muusikkona (1788–) Pohjois-Saksan eri kaupungeissa, lopuksi Jenassa. Karl Stamitz sävelsi yli 50 sinfoniaa, noin 40 sinfonia concertantea, noin 40 soolokonserttoa sekä runsaasti kamarimusiikkia jousille ja puhaltimille. Etenkin alttoviuluteokset ovat lajinsa paraatiedustajia, joukossa mm. B-duuri-sonaatti.

Anton Stamitz (1750–1789/1809) toimi hoviviulistina ja -alttoviulistina Mannheimissa ja esiintyi Pariisissa (1770-90), jossa hän sävelsi lähinnä konserttoja sekä duoja ja kvartettoja.

Wieniläissäveltäjiä

Matthias Georg Monnin (1717–51) kuusi kaksiosaista (hidas–nopea) kvartettoa op. 1–2 ovat varhaisimpia tunnettuja lajin edustajia, joissa säveltäjä sovittaa opera serian tyyliä kvartetille sekä kirjoittaa myös fuugia (Haydn ei ollut siten ensimmäinen!). Tekijyys on tosin ongelmallinen, sillä käsikirjoitukset ovat säilyneet 1780-luvulta ja kvartetot on julkaistu postuumisti, joten yksi mahdollisuus niiden säveltäjäksi on veli Johann Christoph Monn/Mann (1726?–82). Kahtena opuksena julkaistut kvartetot ilmestyivät erillisinä stemmoina, mikä oli tuohon aikaan pääsääntö.

Georg Christoph Wagenseil (1715–77) on wieniläistyylin luojia. Hän sävelsi lukuisia jousitrioja ja divertimentoja. Kvartettosonaateissa on kiintoisia kokoonpanoja: kaksi alttoviulua, sello ja kontrabasso sekä kolme selloa ja kontrabasso.

F.L. Gassmannin (1729–74) kuusi kvartettoa (1773) ovat jo neliosaisia ja sisältävät menuetin. Kvartetossa nro 3 osat ovat Poco Adagio–Allegro–Menuetto & Trio–Allegro.

Carl Ditters von Dittersdorf (1739–1799)

Dittersdorfin kuusi kvartettoa (1789) ovat kolmiosaisia. Hän sävelsi myös kuuden teoksen sarjat jousikvintettoja sekä toisen sellon (1789) että kontrabasson kera (1782); jousitriot kahdelle viululle ja bassoäänelle ovat varhaisteoksia (1767, 1771). Dittersdorf soitti toista viulua Mozartin Haydn-kvartettojen esityksessä 1785, samalla kun Haydn toimi viulistina, Mozart altistina ja Vanhal sellistinä!

Dittersdorfin kvartettoa nro 1 koostettuna 1900-luvun partituurina.

Johann Baptist Vanhal (1739–1813) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, jonka musiikki on italialaisen (matkusteli Italiassa 1769–71) suloista ja melodista. Hän kirjoitti noin 100 kvartettoa, yli 90 painettua kokoelmaa kamari- ja klaveerimusiikkia: duoja, trioja, kvartettoja, kvintettoja; mm. kuusi kvartettoa huilulle ja jousitriolle (1770) sekä kuusi konsertoivaa kvartettoa oboelle ja jousitriolle op. 7 (1771).

Seuraavat säveltäjät ovat kypsän wieniläistyylin tärkeimpiä edustajia, Haydnin ja Mozartin aikalaisia ja kilpailijoita.

Václav Pichl (1741–1805) oli tsekkiläissyntyinen, wieniläistynyt (1770–) viulistisäveltäjä, joka sävelsi 20 divertimentoa jousille ja puhaltimille, 18 jousikvartettoa, 45 jousitrioa, joukossa kuusi trioa op. 7 (1783) sekä duettoja.

Franz Anton Hoffmeister (1754–1812) oli itävaltalainen musiikinkustantaja ja säveltäjä, joka julkaisi wieniläissäveltäjien orkesteri- ja kamarimusiikkia (Haydn, Mozart, Vanhal jne.), muunmaalaisten säveltäjien musiikkia sekä omia teoksiaan. Hän oli säveltäjänä äärimmäisen tuottelias, joskin musiikkia ei pidetä erityisen syvällisenä tai originellinä. Kamarimusiikki käsittää 15 jousikvintettoa, 12 huilukvintettoa jousikvartetin kera, käyrätorvikvinteton, kuusi klarinettikvartettoa, 57 jousikvartettoa, joista seitsemässä on kaksi alttoviulua ja joissakin kontrabasso toisen viulun asemasta, noin 50 kvartettoa klaveerille ja jousille, 46 huilukvartettoa, 18 jousitrioa, 19 trioa/sonaattia klaveerin, viulun/huilun ja sellon kera, 12 trioa huilulle, viululle ja sellolle, 76 jousiduettoa eri yhdistelmille, 125 huiluduettoa, kuusi klarinettisonaattia yms.

Pavel/Paul Vranický/Wrani(t]zky (1756–1808) oli määriläissyntyinen, Wieniin asettunut säveltäjä, joka kirjoitti suuret määrät kamarimusiikkia: jousikvintettoja (1788–1803), jousikvartettoja (1788–1804), jousitrioja (1781–93), puhallinkvartettoja ja -kvintettoja, mm. kolme huilukvartettoa op. 28 (1794).

Antonín/Anton Vranický/Wranitzky (1761–1820) oli edellisen veli, määriläissyntyinen säveltäjä ja viulisti, joka opiskeli Haydnilla, Mozartilla ja Albrechtsbergerillä ja toimi ruhtinas Lobkowitzin kapellimestarina, myöhemmin Keisarillisen hoviorkesterin johtajana (1807–) ja Theater an der Wienin johtajana (1814–). Kamarimusiikkituotantoon kuuluu kuusi konsertoivaa jousitrioa, 24 jousikvartettoa ja 12 jousikvintettoa, joissa on enimmäkseen vain yksi viulu kahden alttoviulun ja kahden sellon lisäksi, kuusi jousisekstettoa sekä mm. oboetrio.

Adalbert Gyrowe(t)z/Vojtěch Matyáš Jírovec (1763–1850)

Gyrowetz oli böömiläissyntyinen säveltäjäkapellimestari, joka matkusteli laajalti ja ystävystyi mm. Mozartin kanssa. Hän sävelsi alkuvaiheissa jousikvartettoja ja muuta soitinmusiikkia, mutta tultuaan Wienin Hovioopperan toiseksi kapellimestariksi painopiste siirtyi oopperoihin ja baletteihin. Hän kirjoitti jousikvartettoja 42. Niistä op. 1 käsittää tavanomaiset kuusi kvartettoa (Pariisi, 1788), myöhemmät opukset vain kolme kvartettoa, mm. op. 44 (1804). Lisäksi häneltä löytyy huilu- ja jousikvintetot, 46 pianotrioa, mm. Grand trio op. 34/1 (1801), jossa on vielä huiluoptio, sekä Grand trio op. 43 (1805), jossa klarinettioptio.


Joseph Eybler (1765–1846)

oli menestyksekäs wieniläissäveltäjä, Albrechtsbergerin mukaan ”Mozartin jälkeen suurin musiikkinero, jonka Wien omisti”. Hän seurasi Salieria hovikapellimestarina (1824–) ja sävelsi Haydnin oppilaana 1800-luvun vaihteessa melkoisesti kamarimusiikkia: trioja, kvartettoja, kvintettoja suureen tyyliin, mm. jousitrion op. 2 (pain. 1798), jossa on viisi osaa, sekä jousikvintettoja, joissa mukana on myös kontrabasso, mm. Gran Quintetto op. 6/1 (1801), jonka kuusi osaa kertovat divertimento-yhteydestä.

Italialaisia kamarimusiikkisäveltäjiä

Giovanni Battista Plattin (1697–1763) kuusi huilusonaattia basson säestyksellä op. 3 (Nürnberg, 1743) ovat vielä myöhäisbarokin ja galantin välimaastossa hieman Quantzin tapaan. Mielenkiintoista on, että Platti sävelsi jo varhain (1725) kuusi sellosonaattia basson/continuon kera kreivilliselle diletantille toimiessaan Würzburgin hovissa muusikkona ja opettajana.

Felice Giardini (1716–96) oli viulistisäveltäjä, joka syntyi Torinossa, toimi Moskovassa ja Lontoossa. Hän sävelsi sonaatteja ja kvartettoja eri kokoonpanoille: huilu-, oboe- ja cembalokvartettoja jousitrion kera op. 21 (1887), op. 23 (1783), op. 25 (1785); jousitrioja kuusi kuuden teoksen kokoelmaa, op. 17 (1773), myös basson ja kitaran kera; 62 sonaattia viululle basson kera (1751–90). Opuksen 17 nro 1:n osat ovat Andante–Siciliana: Adagio–Allegro.


Emanuele Barbella (1718–77) oli napolilainen viulistisäveltäjä, jonka musiikkia painettiin Pariisissa ja Lontoossa. Hän sävelsi trioja, duoja ja sonaatteja, mm. Sei trii per due violini e violoncello (Lontoo, 1772). Hänen käyttämänsä soitinnimi violetta voi tarkoittaa alttoa, selloa, pientä bassoviulua tai pientä viola da gambaa.

Giovanni Battista Cirri (1724–1808)

oli italialaissellisti, joka toimi Pariisissa (1760-luvun alku) ja asettautui Lontooseen (1764–80) ennen palaamistaan syntymäkaupunkiinsa Forlìin. Hän sävelsi 14 jousikvartettoa, sonaatteja ja duoja, mm. kuusi sonaattia op. 9 (1766), joukossa neljä sonaattia kahdelle huilulle ja bassolle. Ennen muuta hänen 36 sellosonaattiansa ovat soittimen keskeistä klassisen ajan ohjelmistoa, mm. Kuusi ”virtuoosi”sonaattia viululle tai sellolle op. 16.

Antonio Sacchini (1730–86) oli oopperasäveltäjä, joka kirjoitti Lontoossa kuusi jousikvartettoa op. 2 (1778) sekä säestettyjä klaveerisonaatteja op. 3 (1779).

Carlo Graziani (?–1787) oli sellistisäveltäjä, joka toimi Pariisissa, Lontoossa ja lopuksi Berliinissä/Potsdamissa Fredrik Vilhelm II:n sello-opettajana ja muusikkona. Hänen sellosonaattinsa, kolme kuuden sonaatin kokoelmaa (1758–) osoittavat soittimen monipuolista virtuoositekniikkaa; sonaatit ovat kolmiosaisia.

Giuseppe Sartin (1729–1802) kuusi huilusonaattia, Sei sonate a flauto traverso solo e basso (Pariisi, 1782), ovat ajankohtaan nähden hieman vanhanaikaisia. Hän sävelsi lisäksi liki parikymmentä säestettyä klaveerisonaattia, joukossa kuusi sonaattia oopperasta Fra i due litiganti (Kahden riidellessä kolmas hykertelee) klaveerille ja viululle.

Tommaso Giordani (n. 1733–1806) kirjoitti huilukvartettoja, cembalokvartettoja ja -kvintettoja, joilla hän oli Lontoon suosituimpia galantteja säveltäjiä 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Giovanni Paisiello (1741–1816) sävelsi oopperaurastaan huolimatta sävelsi huomattavan määrän kamarimusiikkia, etenkin jousille. Hän kirjoitti kolmiosaisia jousikvartettoja lajinimellä divertimento (n. 1774; Milano). Paisiellon toimiessa Pietarissa hovisäveltäjänä (1776–83) valmistui mm. 24 puhallindivertimentoa sekä huilukvartetot op. 23, jotka tunnetaan myös nimellä Six divertissements en quotuors pour flute, violon, viola & violoncelle obligés (livre I), mikä nimenä onkin soveliaampi muiden kuin soolosoittimen voittopuolisen säestysfunktion vuoksi.

Gaetano Brunetti (1744–98) oli viulistisäveltäjä ja kapellimestari, joka toimi Espanjassa, missä hän orkesteri- ja vokaalimusiikin lisäksi sävelsi 12 sekstettoa, 66 kvintettoa, 44 jousikvartettoa, mm. kuusi kvartettoa op. 2 (1774), sekä 30 divertimentoa.

Ranskalaisia kamarimusiikkisäveltäjiä

François-Joseph Gossec (1734–1829) oli ranskalaisen klassisen soitinmusiikin perustajahahmoja sinfonioillaan ja kamarimusiikillaan. Varhaisia sonaatteja kahdelle viululle ja bassolle eli jousitrioja (n. 1753) seurasi mm. kuusi viuluduettoa op. 7 (1765), kuusi trioa kahdelle viululle, bassolle ja cornoille ad libitum op. 9 (1766), kuusi kvartettoa op. 14 (1769), joissa viulu ja huilu ovat vaihdannaisia, sekä Six quatuors op. 15 (1772), jotka ovat kaksiosaisia.

Jean-Pierre Duport (1741–1818)

oli juhlittu sellisti, joka Pariisin menestyksekkäiden esiintymisten jälkeen kutsuttiin Fredrik Suuren sellistiksi ja prinssi Fredrik Vilhelm II:n opettajaksi (1773–1811). Tämän hovissa hän oli mukana mm. Mozartin ”Preussilaisten kvartettojen” sekä Boccherinin kamariteosten esityksissä sekä Carl Stamitzin konserttojen solistina ja kenties – tai sitten paikalla oli hänen veljensä – Beethovenin sellosonaattien op. 5 sellistinä säveltäjän toimiessa pianistina. Kolmen viulukonserton (1792) lisäksi häneltä on säilynyt 36 sonaattia sellolle ja bassolle, jotka ovat paikoin älyttömän virtuoosisia.

Jean-Louis Duport (1749–1819)

oli edellisen veli ja ”Napoleonin sellisti”, jota pidettiin Ranskan parhaana sellistinä. Hän joutui tosin Ranskan vallankumouksen jälkeen pakenemaan maasta, ja palattuaan takaisin 1800-luvulla hän sai vasta 1812 töitä keisarillisessa kapellissa ja pääsi konservatorion professoriksi (1814–15). Duportin sellotaitaminen kitetyy oppikirjassa Essai sur le doigté du violoncello et sur la conduite de l’archet (Tutkielma sellon sormituksista sekä jousenkäytöstä, 1806). Kuuden sellokonserton (1785–1815) lisäksi hän sävelsi liki 20 sellosonaattia, joista vain kuusi sellolle, bassolle ja klaveerille sävellettyä sonaattia op. 4 on säilynyt. Lisäksi tuotantoon kuuluu Grande sonate sellolle ja bassolle, kuusi viulusonaattia (1772), selloduoja ja muita duoja. Erikoisuuksia ovat kolme kirjaa ja yhteensä yhdeksän nokturnoa sello ja klaveerille, joista kaksi viimeistä ovat opuksia 69–70.

Jean-Baptiste Sébastien Bréval (1753–1823)

sävelsi duoja eri yhdistelmille (mm. kahdelle viululle ja kahdelle sellolle), keskustelevia ja konsertoivia trios concertants et dialogués sekä neljä kokoelmaa kuuden kvarteton sarjoja lajissa quatuors concertants et dialogués (1775–85), jotka on tarkoitettu amatöörikäyttöön.

Giuseppe Maria Cambini

Cambini syntyi Livornossa 1746 ja kuoli Pariisissa 1825. Hän oli viulistisäveltäjä, joka soitti nuorena miehenä kvartettoja, toimi Napolissa 1760-luvulla ja asettui Pariisiin 1770-luvun alussa. Debyyttijulkaisu oli Sei quartetti op. 1 (1773). Ennen 1800 hän julkaisi siellä jo noin 600 soitinteosta, jotka ovat galantin helppoja, hurmaavia ja loisteliaita, Mozartin mielestä ”aivan somia”. Cambini sävelsi sooloja, duoja ja trioja, mutta ennen kaikkea helppoja jousikvartettoja peräti 149 (1773–1809) ja 110 kvintettoa, joista osassa on myös puhaltimia mukana. Keskeisiä kokoelmia ovat Douze nouveaux quatuors concertants (1788) ja Six nouveaux Quoatuors (1803).

Cambinin kvartetoista op. 29 huomaa, että hän sävelsi käyttäjäystävällisesti: ensiviulu vaatii vähän parempaa osaamista, mutta muut osuudet ovat helpohkoja.



Antonio Bruni (1757–1821) oli italialainen viulistisäveltäjä ja kapellimestari, joka toimi Pariisissa (1780–) Concerts Spirituels -sarjassa sekä Koomisessa Oopperassa. Mittavan oopperatuotannon lisäksi hän sävelsi kamarimusiikkia: 60 jousikvartettoa, 36 konsertoivaa trioa, 81 viuluduoa, 42 helppoa viuludioa, 21 konsertoivaa duoa viululle ja alttoviululle, 12 konsertoivaa duoa kahdella alttoviululle, 21 basson säestämää viulusonaattia, kuusi sonaattia alttoviululle ja bassolle. Duojen op. 4 sonaateissa on kaksi osaa niin, että hitaahkoa seuraa nopea osa, variaatio-osa tai menuetti; sonaatissa nro 1 on kaksi osaa: Allegro moderato–Allegro assai.



François Devienne (1759–1803) oli huilisti, fagotisti, säveltäjä ja opettaja, jonka kamarimusiikissa on fagotilla merkittävä osuus kvartetoissa, trioissa ja duoissa. Tuotantoon kuuluu mm. kolme kvartettoa fagotille ja jousitriolle op. 73 (1798), 21 huilukvintettoa op. 16, 62 ja 66 (1783–94), 46 trioa erilaisille kokoonpanoille (jousisoittimien lisäksi mukana huilu, klarinetti, fagotti, käyrätorvi) sekä 108 duoa (1782–1820) lähinnä huilulle, klarinetille ja fagotille sekä näiden lisäksi erilaisina sovituksina. Seuraavassa säveltäjän sovituksena 48 huilu–basso-sonaatista kuusi sonaattia oboelle ja bassolle, josta esimerkki avaussonaatin kolmannesta osasta:

Rodolphe Kreutzer (1766–1831)

Kreutzer oli ranskalaisviulisti- ja säveltäjä, joka on tullut tunnetuksi parhaiten 42 etydistään ja kapriisistaan sekä ennen muuta Beethovenin tällä omistamasta ”Kreutzer”-sonaatista. Tuotantoon kuuluu mm. 19 viulukonserttoa ja runsaasti kamarimusiikkia: viulusonaatteja ja jousikvartettoja.

Louis-Emmanuel Jadin (1768–1853) oli ranskalaisen muusikkosuvun edustaja, pianistisäveltäjä ja opettaja, joka sävelsi lähinnä oopperoita ja muuta vokaalimusiikkia sekä pianoteoksia, mutta myös laajan tuotannom orkesteri- ja kamarimusiikkia, mm. sonaatteja, trioja sekä kuusi konsertoivaa kvartettoa op. 3 (1787), Trois grands quatuors (1801) ja Trois nouveaux quatuors (1805).


Hyacinthe Jadin (1776-1800) oli edellisen veli ja myös pianistisäveltäjä, jonka tuotanto sisältää pianokonserttoja ja -sonaatteja, piano- ja jousitrioja sekä neljä jousikvartettoa (1795–98).

Muita kamarimusiikkisäveltäjiä

Pietro Nardini (1722–93) oli livornolaissyntyinen Tartinin oppilas, joka työskenteli Wienissä ja saksalaisella alueella, kunnes hän palasi Firenzeen Toscanan suurherttuan viulistiksi ja musiikinjohtajaksi (1768–). Hän oli Leopold Mozartin ihannoima viulisti, joka sävelsi soittimelleen 25 sonaattia basson kanssa (1760–69), mukana Sept sonates avec les Adagios brodés (Seitsemän sonaattia koristeltujen adagioiden kera), kuusi sonaattia kahdelle viululle tai huilulle ja bassolle (n. 1770), kuusi duoa kahdelle alttoviululle (n. 1775) sekä kuusi kvartettoa (n. 1772). Seuraavassa eri tavoin sovitetun B-duuri-sonaatin Larghetto-osan romanttinen partituuritoteutus:

Christian Ernst Graaf (1723–1804) oli hollantilaissäveltäjä, joka kirjoitti mm. huilukvartetot op. 2 (n. 1760) ja op. 12 (n. 1772) sekä 30 jousikvartettoa (n. 1760–n. 1785).

Johann Christian Bach (1735–82) sävelsi Lontoon aikanaan kosolti kamarimusiikkia. Kuusi trioa jousille ja continuolle (julk. Pariisi, 1764) ovat triosonaatin jälkeläisiä, mutta galantissa kaksiosaisessa muodossa. Kvartetot ovat enimmäkseen yhdellelle tai kahdelle huilulle ja jousille. Kamarimusiikin parhaimmistoa edustavat kuusi kvintettoa op. 11 (1774) huilulle, oboelle, viululle, alttoviululle ja continuolle sekä kaksi kvintettoa op. 22 (posth. 1785, Berliini), joista op.22/1, G, on sävelletty huilulle, oboelle, viululle, sellolle ja cembalolle. Lisäksi keskeisteoksia ovat cembalokvartetto ja sekstetto (ob, vl, vc, cemb, 2 cor ad libitum) sekä kuusi säestettyä sonaattia op. 16 (1779), jotka ovat jo sonaatteja klaveerille ja viululle tai huilulle.


Josef Mysliveček (1737–81) sävelsi myös suuret määrät kamarimusiikkia: eräät varhaisimmat kvintetot kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja sellolle op. 2 (1767–68), yhteensä 12 jousikvintettoa, kuusi oboe- tai huilukvintettoa (1777) ja kuusi puhallinkvintettoa kahdelle oboelle ja kahdelle cornolle sekä fagotille (n. 1780), 23 jousikvartettoa (1768–81), trioja ja sonaatteja.

Luigi Tomasini (1741–1808) oli italialaisviulisti ja -säveltäjä, joka toimi Esterházyn hovissa viulistina (1757–) ja kamarimusiikin johtajana (1802–). Hän sävelsi 21 jousikvartettoa, joista varhaiset ovat kolmiosaisia divertimentoja ja myöhemmät, etenkin kolme kvartettoa op. 8 (1807?), ovat jo neliosaisia ja kunnianhimoisia teoksia, sekä 24 divertimentoa, jotka ovat barytonitrioja viulun ja sellon tai alttoviulun ja sellon kera; lisäksi häneltä on olemassa kuusi sonaattia viululle ja bassolle.

Joseph Schuster (1748–1812) oli saksalaissäveltäjä, joka toimi pääosin Dresdenissä ja jonka tyyli on niin lähellä Mozartia, sillä Mozart jäljitteli tämän divertimentoja cembalolle ja viululle (n. 1777), että Mozartin neljä kvartettoa (K.Anh.210–213) ovat osoittautuneet myöhemmin osaksi Schusterin kuutta ”padovalaista kvartettoa” (1780).

Emanuel Aloys Förster (1748–1823)

Förster oli mielikuvituksellinen kvartettosäveltäjä, josta Beethoven piti ja jonka kvartetot hän otti ”kvartettosäveltämisen malleiksi”. Näitä ovat kuusi kvartettoa op. 7 (pain. 1794), kuusi kvartettoa op. 16 (pain. 1801) ym. opuksia. Seuraavassa opuksen 21 (1802) ensimmäisen kvarteton avausosan alkua ensiviulun ja sellon äänilehtinä:

  

 

Myös jousikvintetot op. 19–20 ja 26 ovat oletettavasti peräisin 1790-luvulta ja ne painettiin myöhemmin (1802, 1804).

C-duuri-kvinteton avausosa

Anton Kraft (1749–1820) sävelsi lähinnä sellosonaatteja ja -duoja ja oli Beethovenin luottosellisti sekä kuuluisan Schuppanzigh-kvartetin jäsen.

Antonio Rosetti/Anton Rös(s)ler (1750–92) oli böömiläissyntyinen säveltäjä ja kontrabasisti, joka toimi Augsburgin lähellä ruhtinas Oettingen-Wallerstein hovimuusikkona (1773–) ja kapellimestarina (1785–). 1780-luvulta eteenpäin hän oli klassismin mielenkiintoisimpia säveltäjiä, jolta löytyy myös kamarimusiikkia kohtalaisesti: viisi jousitrioa, 12 jousikvartettoa (n. 1780–88), joista kolmiosaisista kvartetoista koostuva op. 6 (1787) on keskeinen, sekä 13 klaveeritrioa.

Nikolaus Kraft (1778–1853) oli edellisen poika ja myös sellisti, joka sävelsi soittimelleen populaarikappaleita, neljä konserttoa sekä kahdelle sellolle divertissementejä (1823) ja duoja (1824–25).

Franz Grill (1756?–92) oli saksalainen tai itävaltalainen säveltäjä, joka toimi Unkarissa. Hän sävelsi viulusonaatteja ja jousikvartettoja, jotka julkaistiin Wienissä 1788–91. Kolmiosaiset kvartetot op. 7 (1791) olivat aikanaan suosittuja Haydn- ja Mozart-läheisyytensä ansiosta.

Ignaz Joseph Pleyel (1757–1831)

Pleyel oli Haydnin oppilas, jonka uran pääosa kului Pariisissa säveltäjyyden lisäksi mm. kustantajana sekä pianonrakentajana. Hänen tuotantonsa on valtava ja suosio oli aikoinaan suunnaton: musiikkia painettiin ja kopioitiin kaikkialla tuhansin kappalein. Hänen viulu-, huilu- ja muut duettonsa ovat yhä viehättäviä.

Vuoteen 1792 saakka hän oli originaali ja lahjakas säveltäjä, josta Mozart sanoi, tutustuttuaan tämän kuuteen, Haydn-vaikutteiseen ja pääosin kolmiosaiseen jousikvartettoon op. 2 (1784): ”Ne ovat hyvin kirjoitettuja ja miellyttäviä korvalle. Olisi musiikin kannalta hieno päivä, jos Pleyel pystyisi myöhemmin astumaan Haydnin paikalle.” Kvartettoja on kaikkiaan 57.

Tyypillistä Pleyelille oli musiikin kierrätys: kvartettojen ja sinfonioiden osat muuttuivat pianolauluiksi, pianokvartetot ovat kaikki sovituksia, pianotriot muuntuivat huilukvartetoiksi ja jousitrioiksi. Sikäli Pleyelille ominainen teos on kvartetto op. 28, joka perustuu ”uuteen sinfoniaan”.

Andreas Jakob Romberg (1767–1821) oli viulisti ja tärkeä 25 kvarteton säveltäjä Mozartin ja Beethovenin välissä. Häneltä on myös hieno klarinettikvintetto, kuusi huilukvintettoa op. 21 ja samoin kuusi huilukvintettoa op. 41, joissa on kaksi alttoviulua, sekä kolme sonaattia viululle/sellolle ja pianolle/harpulle op. 5.


Ajalle harvinainen A. Rombergin sonaattikokoelma sooloviululle.

Bernhard Heinrich Romberg (1767–1841) oli ”sellistien sankari, virtuoosien kuningas”, sekä edellisen serkku ja karismaattinen sellistisäveltäjä, joka kantaesitti Beethovenin op. 5 sellosonaatit. Hän matkusteli paljon (Lontoo, Madrid, Venäjä) ja esiintyi sekä opetti Wienissä, Pariisissa, mutta Berliini oli kiintopaikka (1806–). Méthode de violoncelle (1839) syntyi uran päätyttyä. Viiden sinfonian ohella hän sävelsi huilukonserton op. 30, kuusi sellokonsertiinoa sekä 10 sellokonserttoa, joukossa mm. ”Sotilaskonsertto” op. 31, ”Sveitsiläinen konsertto” op. 44, ”Briljantit konsertot” op. 48 ja op. 75 sekä ”Suuri konsertto” op. 56. Lisäksi hän sävelsi 11 jousikvartettoa, jousitrioja ja -duoja sekä neljä sonaattia viululle/sellolle, joukossa kolme sonaattia op. 5, ja yhdeksän duoa viululle ja sellolle.

Boccherinin ja ranskalaissäveltäjien tapaan B. Romberg sävelsi sellosonaattinsa basson tukemana.

Constantin Kreutzer (1780–1849) oli oopperasäveltäjä, joka kamarimusiikissaan on jälkiklassisen ajan edustaja mm. teoksillaan Sonate concertante pour le Pianoforte et flute, Trio pou Pianoforte, Clarinette et basson ou Violoncello sekä Quartetto Clarinetto Es.

Luigi Boccherini

Italialainen maalari: Boccherini soittaa selloa (n. 1764–67).

Boccherini syntyi 1743 Luccassa ja kuoli 1805 Madridissa. Hän toimi 1757–66 mm. Wienissä ja Luccassa, 1767–68 Pariisissa, josta hän siirtyi Espanjan kruununprinssin kamarisellistiksi ja säveltäjäksi Madridiin, jossa vietti loppuikänsä. Boccherinin asema hovissa oli vapaa, joten hän sai kokeilla riittämiin, kuten Haydn Estarházyssa. Boccherini sävelsi, kuten myös Haydn ja Mozart, tilausteoksia (kvartettoja) Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II:lle (1783–). Sellolle hän kirjoitti kamariteosten lisäksi 11 konserttoa.

Boccherini on klassismin tärkeimpiä kamarisäveltäjiä, jonka musiikki on viehättävää ja kekseliästäkin, usein tosin enemmän galanttia kuin painavasti klassista, mutta poikkeuksiakin on riittävästi niin, että Boccherinia voi pitää myös täysklassikkona. Musiikin toistuvat ”dolce”- ja ”soave”- merkinnät liittyvät toki hovien rokokoo-taiteeseen ja sen lumoavuuteen, joten ei ole ihme, kun muuan aikalainen kirjoitti (J. B. Cartier; 1798) Boccherinista:

”Jos Jumala puhuisi ihmisille musiikin välityksellä, silloin hän käyttäisi Haydnin teoksia. Mutta jos hän haluaisi itse kuulla musiikkia, silloin hän valitsisi Boccherinin musiikin.”

Boccherini sävelsi noin 100 jousikvartettoa, 65 jousitrioa ja muuta kamarimusiikkia: mm. painamatta jääneitä varhaisia sellosonaatteja [sellolle ja bassolle], jotka ovat vaativia.

Päälaji on silti jousikvintetto, joita on yli 100 ja joista pääosassa on mukana kaksi selloa. Näitä ovat op. 2 (1761, julk. 1767), op. 8 (1769), op. 9 (1770), op. 15 (1772) ja op. 22 (1775). Kuusi kvintettoa op. 25 (1778) ovat erityisen taidokkaita ja vahvoja, sillä Boccherini käyttää niissä myös mollisävellajeja. Seuraavassa op. 25:n myöhemmän painoksen opusnumeroltaan väärä kansilehti, kvinteton nro 1, d, ensiviulun ja molempien sellojen avaussivut, joista huomaa ensimmäisen sellon solistisen roolin suhteessa toiseen, basson roolia hoitavaan selloon:

Kuudessa kvintetossa op. 29 (1779) osien määrä, järjestys ja karakteri ei ole vielä vakiintunut. Opus 11 nro 5 (1771) sisältää kuuluisan menuetin, josta on olemassa lukuisia sovituksia.

Loppuvuosinaan Boccherini kirjoitti vielä kahden alttoviulun kera yli 20 jousikvintettoa op. 56–57 (1797, 1799) ja op. 60, 62 (1801–02).

Skandinavia ja Venäjä

Joseph Martin Kraus (1756–92) oli merkittävä saksalaissyntyinen ruotsalaissäveltäjä, joka sävelsi hienon kvartetto-opuksen, Six quatuors concertants op. 1 (Berliini, 1784), sekä viisi viulusonaattia (1777–82).

 

Krausin huilukvinteton op. 7 avausosan viulu- ja huiluosuutta.

Erik Tulindberg (1761–1814) sävelsi kuusi Haydn-vaikutteista jousikvartettoa (1780-luvun alku), joissa on myös kosolti omaperäisyyksiä. Ne löydettiin uudestaan vasta 1923, mutta ilman toisen viulun osuuksia, joita ovat sittemmin täydentäneet monet (Toivo Haapanen, John Rosas, Kalevi Aho, Anssi Mattila).

Thomas Byström (1772–1839) oli suomalainen upseeri ja muusikko, jonka viulusonaatit, Trois sonates pour le Clavecin ou Pianoforte avec accompagnement d’un Violon obligé op. 1 (n. 1797), ovat hienoja ja omaperäisiä saavutuksia Mozart- ja Beethoven-läheisyydessään.

Maksim Berezovski (1745–77) oli ukrainalaissäveltäjä, oopperasäveltäjänä Galuppin oppilas Pietarissa. Hänen oopperastaan Demofoonte (1773) on säilynyt vain kaksi aariaa, mutta hieman klaveeri- ja kamarimusiikkia on olemassa sekä ensimmäinen venäläinen sinfonia (1770–73).

Anton Ferdinand Ti(e)tz (1742–1810) oli nürnbergiläissyntyinen viulistisäveltäjä, joka toimi Venäjällä (1771–) Pietarin hovikapellin jäsenenä ja Katariina Suuren suosikkina sekä antoi Aleksanteri I:lle viulutunteja. Hän sävelsi hienoja jousikvartettoja: kuusi kvartettoa op. 1 (1781) ja kolme kvartettoa (1802), viulusonaatteja ja 10 jousikvintettoa.

Dmitri Stepanovits Bortnjanski (1751–1825) oli ukrainalaissyntyinen säveltäjä ja aktiivinen kuoromuusikko, joka toimi Italian-opiskelun (Galuppi) jälkeen merkittävissä hovin musiikkiviroissa Pietarissa. Häneltä on olemassa lukuisten kirkollisten vokaalikonserttojen ohella kuusi oopperaa (1776–87), cembalosonaatteja sekä kvintetto (1787).

Anton/Antonín Reicha (1770–1836)

M. F. Dien: Anton Reicha (1815)

Uran varhaisvaiheet

Antonín/Antoine Rejcha oli Prahassa syntynyt, mutta Itävallassa ja Ranskassa vaikuttanut monipuolinen säveltäjä ja pedagogi. Reicha jäi orvoksi aivan varhain, joten hän kasvoi setänsä perheessä ja Bonnissa (1785–), jossa hän soitti viulua ja huilua hovikapellissa Beethovenin ja Neefen rinnalla sekä sai tuntuman Neefen kautta Bachin fuugataiteeseen. Hän siirtyi opettajaksi Bonniin 1794, mutta yritykset saada jalansijaa Pariisissa oopperasäveltäjänä (1799) kariutuivat, joskin sinfonioiden op. 41–42 (1799–1800) esitykset olivat menestyksiä. Seuraavaksi Reicha koetteli onneaan Wienissä (1801–), jossa hän uudisti tuttavuutensa Haydnin ja Beethovenin kanssa sekä opiskeli Albrechtsbergerin ja Salierin johdolla.

Reichan musiikki Wieniin saakka kielii Grétry-, Dalayrac-, Gluck-, Mozart- ja Haydn-vaikutteista sekä mannheimilaisuuden tuntemisesta. 36 fuugaa pianolle op. 36 (1803) on eräs Reichan suursaavutus. Napoleonin 1805 miehittämässä Wienissä kantaatin Lenore esitys ei onnistunut, mutta sellainen järjestyi Leipzigissa (1806).

Wienissä sävelletyt sonaatit pianolle viulun kera op. 44 (1804), op. 55 (1804–05) ja op. 62 (1808) sekä viulun ja sellon kera op. 47 (1804) ja huilusonaatti op. 54 (1804–05) ovat jo oikeita sonaatteja soitinten välisessä tasa-arvoisuudessaan. Jousikvartettojakin valmistui opuksien 48–49 (1804–05) ja 58 (1804–05) verran. Myös kvartetot op. 90 ja 94–95 valmistuivat Wienin-aikana (1801–08), vaikka ne pääosin julkaistiinkin vasta Pariisissa (1819–24). Kuusi jousikvintettoa ovat niinikään tältä ajalta (1805–07). Kaikkinensa Reicha on myöhäisen klassismin tärkeimpiä kamarimusiikkisäveltäjiä, joka kurkottaa osassa tuotannossaan jo myös eteenpäin kohden uutta aikakautta.

Pariisissa (1808–)

Reicha jätti sodan uhan alla Wienin (1808) ja siirtyi Pariisiin, jossa hänen uudetkin oopperansa pääosin epäonnistuivat, mutta sen sijaan hän saavutti mainetta musiikinteoreetikkona ja pedagogina. Hän sai 1818 paikan konservatorion fuugan ja kontrapunktin opettajana: oppilaita ovat mm. Onslow, Berlioz, Liszt, Gounod, Farrenc ja Franck. Suurista ansioistaan Reicha sai Kunnialegioonan ritarin arvon (1831).

Tutkielmista tärkeimpiä ovat
Traité de mélodie (1814),
Petit traité d’harmonie pratique (1814),
Cours de composition musicale, ou Traité complet et raisonné d’harmonie pratique (1818),
Traité de haute composition (1824/1826?) ja
Art du compositeur dramatique, ou Cours complet de composition vocale (1833).

Kamarimusiikkia puhaltimille

Koska Reicha oli huilisti, on ymmärrettävää, että musiikkia omalle soittimelle ja puhaltimille ylipäätään syntyi kunnioitettava määrä. Hän sävelsi 24 puhallinkvintettoa op. 88, 91, 99 ja 100 (1817–20) huilulle, oboelle (tai toiselle huilulle), klarinetille, fagotille ja käyrätorvelle; näissä hän on lajin tärkeimpiä mestareita. 24 käyrätorvitrioa valmistui opuksena 82 (1815). Tärkeä klarinettikvintetto op. 89 on kenties valmistunut ennen 1809, mutta se painettiin Pariisissa (n. 1820).

Kuusi huilukvartettoa jousitrion kera op. 98 (n. 1813) sekä huilukvintetto jousikvartetin kera op. 105 (1829) ovat tasaveroisten soittajien kamarimusiikkia, eivät vain jousten säestämiä huilusooloja. Käyrätorvikvintetto jousikvartetin kera (kontrabasso ad libitum) op. 106 on myöhäisteos (1829). Kvintetto löytyy myös oboelle/klarinetille op. 107 (1829) sekä fagotille (1826) jousikvartetin kera.

Oktetto puhaltimille ja jousikvartetille op. 96 (1820) on lajinsa harvinainen edustaja. Kuusi pianotrioa, Six trios concertants, op. 101 (1824), kuuluvat Beethovenin rinnalle.

Muita myöhäis- ja jälkiklassismin kamarisäveltäjiä

Johann Nepomuk Hummel (1778–1837)

oli Mozartin oppilas, myöhäisklassismin ja nousevan romantiikan kynnyksellä vaikuttanut pianistisäveltäjä, jolla on melko laaja ja tasokas kamarituotanto. Sen keskiössä ovat kolme sonaattia op. 5/1–2 viululle avec accompagnement ja op. 5/3 alttoviululle ja pianolle obligé (n. 1798), pianokvintetto op. 87 (1802), kolme jousikvartettoa op. 30 (ennen 1804), kymmenen Mozartin ja Beethovenin välimaastoon sijoittuvaa pianotrioa (1792–1822), klarinettikvartetto (1808), huilu/viulusonaatti op. 50 (n. 1810–14), sellosonaatti op. 104 (1824) sekä joukko keveitä teoksia: potpureja, muunnelmia, parthia puhallinoktetolle (1803), serenadi op. 66 (n. 1814–15) sekä septetot op. 74 (n. 1816) ja op. 114 (Septett militaire, 1829).

Hummelin kuuluminen vielä kahteen kulttuuriin käy ilmi yhä huilu- tai viulusonaatin op. 50 otsakkeesta, jossa huilu tai viulu osoitetaan yhä säestyssoittimiksi eli kyse on lajiltaan vielä säestetystä pianosonaatista, vaikka itse musiikissa soolostemma on olennainen:

 

Toisaalta Hummel on myös edistyksellinen säveltäjä, jonka sävelajattelu vetää täysin veroja Beethovenille vaikkapa pianokvintetossa: mutta ilmeisesti, koska siinä on mukana kontrabasso, lajia eikä tätä teosta ole otettu tosisaan, kaikista temaattis-harmonisista hienouksista ja pitkän linjan ajattelusta huolimatta (pääsävellaji Es-duuri vakiintuu vasta vähitelle es-mollin alkuhallinnan jälkeen):

Ferdinand Ries (1784–1837)

oli Beethovenin etevimpiä oppilaita ja opettajansa jalanjäljissä kulkenut pianistisäveltäjä, bonnilaisen, kuten Beethovenkin, muusiikkisuvun loisteliain jäsen, jonka isä, Franz Ries oli puolestaan opettanut Beethovenia. Elämä ja työt heittelivät häntä Wienin (1801–), Pariisin (1806–08), Saksan eri kaupunkien (1809–), Tukholman (1810–13; Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsenyys), Venäjän (sellisti Bernhard Rombergin kera) ja Lontoon välillä. Lontoossa (1813–24) häntä pidettiin ajan parhaimpiin kuuluvan, ”romanttisesti villin” pianismin ansiosta, ja hän meni naismisiin (1814). Loppuelämä sujui Reininmaalla (1824–), ensin Frankfurtissa, jossa hän osallistui Ala-Reinin musiikkijuhlien toimintaan säveltäjäkapellimestarina, päätyäkseen Aachenin kaupunginorkesterin ja lauluakatemian johtajaksi (1834–).

Tuotanto on laaja ja käsittää kahdeksan sisnfoniaa, viulukonserton, yhdeksän pianokonserttoa ja kosolti kamarimusiikkia, mm. 26 jousikvartettoa sekä noin 50 sonaattia klaveerille soolona tai säestyksen tai obligaton kera. Noin 15 soolopianosonaatin (1804–1832), joukossa mm. op. 26, fis, ”L’Infortuné” (”Onneton mies”, 1808, Pariisi), lisäksi hänellä on noin 30 sonaattia klaveerille ja viululle sekä klaveerijohtoiset sonaatit käyrätorvelle/sellolle op. 34 (1811), huilulle/klarinetille Sonate sentimentale op. 169 (1814) sekä kolme sellosonaattia op. 20, 21 (1807–08) ja op. 125, g-molli (1823).

Seuraavassa näytteet sonaateista op. 20/1 ja op. 34:

 

Friedrich Kuhlau (1786–1832)

Muotokuvasta havaitsee Kuhlaun oikean silmän sokeuden (tapahtui 10-vuotiaana tapaturmaisesti).

Kuhlau oli saksalaissyntyinen (Hannover) ja Hampurissa varhaisuransa tehnyt säveltäjä, joka asettui Napoleonin sotien tieltä Kööpenhaminaan (1811–), jossa hänestä tuli hovimuusikko (1813) ja myöhemmin professori (1828). Hän sävelsi kaikenlaista musiikkia, myös näyttämölle, ja vain kirkkomusiikki puuttuu tuotannosta. Kuhlausta tuli yhdessä sinfonikko Chr. E. Fr. Weysen kanssa tanskalaisen klassisen ja varhaisromanttisen musiikin suurin hahmo.

Pianomusiikki, sonaatit yksin ja muiden soittimien kanssa ovat tuotannossa keskeisiä: mm. neljä viulusonaattia (etenkin f-molli, op. 33, 1822) ja kolme pianokvartettoa (etenkin nro 2, A, op. 50, 1823). Myöhäinen, Beethoven-innoittunut a-molli-jousikvartetto op. 122 on Kuhlaun parhaita saavutuksia.

Huilu pääosassa 

Ennen kaikkea Kuhlau, ”huilun Beethoven”, sävelsi ajan muotisoittimelle, huilulle, laajan tuotannon sooloista jopa neljän huilun kokoonpanoon saakka (huiluduoja, -trioja ja -kvartetto). Huilulle valmistui kolme kvintettoa jousikvartetin kera op. 51 (1823), kymmenisen sonaattia ja sooloa pianon kera, rondoja, fantasioita ja muunnelmia.

Huilusonaattien otsakkeissa on kiintoisaa vaihtelua, ja löytyy jopa soitinten roolit vaihtanut lajinimi; poikkeuksellista tässä on myös partituurimuoto:
Trois grands solos pour Flûte avec accompagnement de Piano-Forte ad libitum op. 57 (1824)!

Normaalimpia otsakkeita ovat seuraavat, joissa piano on ilmoitettu aina ensin:
*Grande sonate brillante pour Pianoforte et Flûte op. 64 (1825),
*Grande Sonate pour Pianoforte et Flûte op. 69 (n. 1825),
*Grande Sonate pour le Piano-Forte et Flûte obligée op. 71 (1826) tai
*Grande Sonate concertante pour piano et flûte op. 85 (1827).

This entry was posted in Ei kategoriaa. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s