Klassismin orkesterimusiikki

ORKESTERIMUSIIKKI: UVERTYYRI ELI ALKUSOITTO JA SINFONIA

Orkesteri ja klassismin sointikuva

Pianon kehittymisen lisäksi ”modernin” orkesterin vähittäinen synty liittyy soitinmusiikin nousuun. Orkesterin soittimet olivat klarinettia (n. 1750–) lukuun ottamatta vanhoja, mutta niiden käyttö ja keskinäissuhteet muuttuivat: viisiäänisen satsin sijaan tuli neliääninen jousisatsi, ja puhaltimien itsenäinen väriarvo tunnustettiin. Colla parte -soiton (puhaltimet soittavat jousten mukana, niitä kaksintaen) ja soolosoiton (konserttotyyli) ohella puhaltimille ruvettiin kirjoittamaan omat idiomaattiset stemmat (esim. Beethovenin ensimmäisen sinfonian avausosan esittelyjakson sivuteemavaihe), jolloin syntyi instrumentaatioajattelu.

Orkesterin rungon muodosti ensin moninkertainen jousikvartetti kontrabassolla vahvistettuna, ja 1700-luvun alussa orkesteriäänten lukumäärä vaihteli kolmesta viiteen (à 3–à 5). Normaaleja lisiä olivat kaksi oboeta ja kaksi cornoa, jolloin saatiin jo kahdeksanääninen orkesteri (à 8), mikä oli normaali sinfoniakokoonpano noin 1740–80. Trumpetit ja patarummut tulivat mukaan juhlavissa sinfonioissa (taistelu- ja voitonmusiikki), jolloin saatiin 11-ääninen orkesteri (à 11). Kun huilut ja fagotit esiintyivät oboeiden ja cornojen lisäksi pareittain, saatiin C. Ph. E. Bachin ja J. Chr. Bachin sekä Haydnin 1770-luvulla käyttämä orkesteri (à 12).

Seuraavaksi 1780-luvulla otettiin käyttöön kaksoispuupuhaltimien lisäksi kahdet vasket (trumpetit ja cornot) sekä klarinetti, joten saatiin orkesteri à 15–à 18. Toki klarinettia oli käytetty aiemminkin satunnaisesti (J. Stamitz, Rosetti, J. Chr. Bach), mutta standardi sen esiintymisestä tuli vasta 1790-luvulla. Mozart ja Haydn käyttivät suurimmillaan orkesteria à 17–à 18.

Pasuunaa käytettiin vain oopperaorkesterissa, puhtaassa orkesterisävellyksessä ensi kertaa vasta Beethovenin viidennessä sinfoniassa; harppu niin ikään kuului vain teatterimusiikkiin (Beethovenilla se on mukana Prometheus-baletissa). Beethovenin suosikkikokoonpano oli viisiääninen jousiorkesteri sekä kaksinkertaiset puhaltimet ja patarummut (à 18). Klassismin jälkeen Beethovenin yhdeksännessä sinfoniassaan esittelemä kokoonpano, ”grosses Orchester” à 23 (suuri orkesteri), jossa on kontrafagotti, neljä cornoa ja kolme pasuunnaa, säilyi perusratkaisuna noin sata vuotta; ajan mukana se vain laajeni ja soittajien määrä lisääntyi.

Vielä Haydn johti sinfonioitaan fortepianosta käsin, vaikkakin useimmiten konserttimestari toimi esityksen vetäjänä. Vähitellen tilalle tuli kapellimestari: Paul Wranizky (Vranicky), Beethoven, Weber, Spohr ja Mendelssohn ovat ensimmäisiä tunnettuja orkesterinjohtajia.

Oopperamusiikki lähtökohtana orkesterimusiikille 

Alun perin oopperan ilmaisukieli loi edellytykset soitinmusiikin nousulle, vaikkakin oopperan tekstin oikeuttama moninaisuus korvattiin soitinmusiikissa periodiikan säännöllisyydellä ja tonaalisen arkkitehtuurin selkeydellä. Ooppera-aaria toimi mallina soitinmusiikin hitaiden osien ilmaisumelodiikalle, aariamuodon rakenne oli eräs lähtökohta sonaattimuodolle; oopperoiden ensemblekohtaukset näyttivät, miten sinfonioiden nopeat osat saattoi kehittää useista eri ajatuksista. Lisäksi tanssityyppien rytmikarakateristiikka, joka liittyy eri tanssien käyttötilanteisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin, loi soitinmusiikin ilmaisuperustan.

Sinfonia syntyi alun perin italialaisesta ooppera-alkusoitosta: sinfonia ja ouverture (uvertyyri) olivat synonyymejä 1700-luvun puolivälin jälkeenkin — jo A. Scarlatti kirjoitti kolmiosaisia (nopea–hidas–nopea) oopperasinfonioita. Vaikka ooppera-alkusoitto tarjosi mallin vielä J. Chr. Bachin, Haydnin ja Mozartinkin sinfonialle, jo 1730-luvulla ooppera-alkusoitosta alkoi erkaantua myös itsenäinen konserttisinfonia, ensiksi edustajanaan G. B. Sammartini.

ITALIALAISSÄVELTÄJIÄ


Domenico Riccard: Sammartini

Sammartini (1700–1775) asui koko ikänsä Milanossa, jossa hän oli keskeinen kirkkosäveltäjä ja toimi kahdeksan kirkon kapellimestarina. Sammartinilla oli lukuisia oppilaita, joihin lukeutui myös Gluck; Boccherini, J. Chr. Bach ja Haydn lisäksi saivat häneltä vaikutteita. Sammatini sävelsi 1730-luvulta lähtien sinfonioita, konserttoja, sonaatteja ja teatteriteoksia (sekä 3 oopperaa ja 2 balettia); kamari- ja sooloteoksiakin hänellä on kaikkiaan yli 200.

Rakenteen, tematiikan ja tekstuurien puolesta hänen sinfoniansa ovat yhtä lähellä triosonaattia ja konserttomuotoa, concerto grossoa (Vivaldin vaikutus on tuntuvilla) ja kvartettoa (kvartettosinfoniaa) kuin ooppera-alkusoittoa. Lievistä buffa-vaikutteista huolimatta sinfoniat ovat vakavahkoja. Häneltä löytyy varmuudella 68 sinfoniaa. Niistä varhaiset 19 sinfoniaa ovat kolmiosaisia tempokaavassa nopea–hidas–nopea; keskimmäiset 37 sinfoniaa loppuvat menuettiin; 12 myöhäissinfoniaa ovat jo lähellä Mozartia. Sammartinin musiikilla oli merkittävä rooli klassisen tyylin muodostumisessa. Seuraavassa neliosaisen sinfonian (tyyppiä nope–hidas–nopea–menuetti) kaksi keskimmäistä osaa:

Carlo Tessarini (syntyi Riminissä n. 1690–k. Amsterdamissa n. 1766) soitti viulua Venetsian Pyhän Markuksen kirkossa 1720-luvulla, toimi Urbinon katedraalin maestrona (1731–44, 1750–57) sekä konsertoi mm. Pariisissa ja Amsterdamissa. Hänen 20 julkaistua opustaan käsittävät triosonaattien lisäksi sinfonioita ja alkusoittoja, joissa hän on enää niukasti kiinni post-vivaldiaanisessa ilmaisussa ja käyttää aidosti varhaisklassista tyyliä, etenkin sinfonioissa op. 20 (Pariisi, 1765).

Baldassare Galuppi (1706–1785) ja Niccolò Jommelli (1714–1774) loivat rytmisesti terävän, lyhyistä motiiveista rakentuvan, tremoloa käyttävän tyylin.

Gaetano Pugnani (1731–1798) oli kotoisin Torinosta, mutta hän konsertoi ahkerasti Pariisissa, Wienissä ja Lontoossa. Hän on Sammartinin ja Boccherinin välissä ehkä tärkein italialainen varhaisklassikko, joka sävelsi noin 20 sinfoniaa (1767–): osa on alkusoitto-nimellä, mutta ne ovat silti neliosaisia ja sisältävät menuetin kolmantena osana. Mannheimin ja Wienin koulun läheisyys on havaittavissa Pugnanin musiikissa.

Vincenzo Manfredini (s. Pistoiassa 1737, k. Pietarissa 1799) opiskeli Bolognassa ja Milanossa, kunnes hän asettui 1758 Pietariin, jossa pääsi 1760 kruununprinssin hoviin ja 1762 hovin kapellimestariksi. Hän palveli Katariina Suuren aikana ja opetti tämän pojalle klavikordia. Manfredinin kuusi sinfoniaa julkaistiin Venetsiassa 1776.

Gaetano Brunetti (1744–98) oli tuottelias italialaissäveltäjä Espanjan hovissa. Liki puolesta tuhannesta sävellyksestä suurin osa on kamarimusiikkia (mm. 50 jousikvartettoa ja 67 viulusonaattia) sekä 36 sinfoniaa.

Francesco Zappa (fl. n. 1763–88) on hieman arvoituksellinen säveltäjä, jonka toi uudestaan musiikkimaailman tietoisuuteen hänen ”kaimansa” tai elter egonsa, progressiivinen rock-muusikko Frank Zappa (1940–93) kirjoittamansa artikkelin ansiosta (1983). Klassikkosäveltäjä Zappan musiikillinen aktiviteetti kesti kolmisenkymmentä vuotta (1763–94), minkä aikana hän konsertoi ympäri Eurooppaa, työskenteli sellistinä ja säveltäjänä Pariisissa ja Amsterdamissa sekä muualla Hollannissa, etenkin Haagissa. Sävellystuotanto käsittää soolosonaatteja, duoja, trioja, kvartettoja sekä kuusi sinfoniaa ja Gran sinfonia concertatan.

Luigi Boccherini (1743–1805) on italialaisen sinfonian eräs keskeinen edustaja, jolla esiintyy jo kontrastoivia teemoja ja joka oli huomattavan kekseliäs orkesterinkäyttäjä. Hänen 33 sinfoniastaan (1765–1790) osa on mollissa ja sisältää vahvoja, jopa beethoveniaanisia äänenpainoja. Huomattavia sinfonioita ovat op. 22 (1771), op. 21 (1773), op. 35 (1782), op. 37 (1786) ja op. 41 (1788). Varhaissinfoniat ovat pääosin kolmiosaisia, myöhemmät 1780-luvulla neliosaisia.

Muzio Clementi (1752–1832) sävelsi useita sinfonioita (1780–1820-luvuilla), joista vain muutama (kuutisen kappaletta) on rekonstruoitavissa.

Monet italialaiset oopperasinfoniat ovat säilyneet konserttisinfonia-käsikirjoituksina ilman tietoa liittymisestä oopperoihin. Kaikkiaan italialaisen oopperan ja Sammartinin vaikutus oli vahva ja sinfonia levisi kaikkialle: tärkeimmiksi keskuksiksi tulivat Mannheim, Wien, Berliini, Lontoo ja Pariisi.

SAKSALAISEN SINFONIAN STATISTIIKKAA

Saksalaisen sinfonian pääpaikkoja

Saksalainen klassinen soitinmusiikki, sinfonia etenkin, mielletään lähinnä wieniläiseksi ilmiöksi. Mikään ei voisi olla virheellisempi käsitys: Wien veti toki aikansa saksalaisen (musiikki)maailman metropolina säveltäjiä puoleensa, mutta kaikkialla, missä toimi vähänkin merkittävä hovi, oli samalla teatteri ja siten orkesteri, jolle kirjoitettiin oopperoihin alkusoittoja (= teatterisinfonia) ja myös (konsertti)sinfonioita.

Siten sinfoniasäveltämisen, kuten sonaattisäveltämisenkin, keskuksia oli kymmeniä: Bückeburg (J. C. F.Bach, Naubaur), Eisenstadt (J. Haydn), Gotha (J./G. Benda), Wallerstein (Rosetti) ym. – Barliinistä, Weimarista ja Mannheimista puhumattakaan.

 

Saksalaisen sinfonian päätyyppejä

Sinfonia kehkeytyi eniten italialaisen vakavan oopperan (opera seria) alkusoittona. Siten klassisen sinfonian päätyyppi on suuri, juhlava sinfonia (grande sinfonia tai overtura), jonka ilme nousee oopperan aiheen ja päähenkilön, antiikin mytologisen tai todellisen historian sankarin tai kuninkaan karakterin kuvauksen tuloksena.

Suuren juhlasinfonian lisäksi on erotettavissa useita muita alalajeja:
1) pastoraalisinfonia, jonka sinfonia alkaa jo vuosikymmeniä ennen Beethovenia;
2) taistelu- tai sotilassinfonia, jonka tunnetuin edustaja on Haydnin sinfonia nro 100 (1794), mutta jolla on ennen häntä on pitkä esihistoria kaikessa turkkilais- tai janitsaarityylisessä sinfoniassa;
3) metsästyssinfonia fanfaarien ja käyrätorvien sekä 6/8-rytmiikan kera, jonka varhaisimmat esikuvat löytyvät Ranskasta (Gossec: Simphonie de chasse, n. 1773);
4) Sturm und Drang -sinfoniat, joiden molliin sitoutuneen ja vahvaan toiminnallisuuteen perustuvan muodin lienee aloittanut Filtz n. 1760;
5) myrskysinfonia, joka lienee osin Vivaldin ja oopperan innoittama (F. X. Richterin La tempesta di mare, n. 1750);
6) hautajais- ja valitussinfonia, josta Haydn tarjoaa tunnetuimman esimerkin d-mollissa olevalla Lamentatione-sinfoniallaan (nro 26);
7) kansallistyylinen sinfonia, jonka nimessä mainitaan jokin alue, maa tai kansakunta, esimerkiksi P. Wranitzkyn ”Unkari”-sinfonia (Grande Simphonie á la Nation Hongroise, 1790);
8) kirjallinen tai ohjelmasinfonia, josta löytyy kosolti esimerkkejä, tunnetuimpina Dittersdordin ”Ovidius”-sinfoniat (1783);
9) emotionaalinen tai ”moraalikarakteri”-sinfonia (Vanhalin Sinfonia comista, n. 1775/8)

 

Saksalaisen sinfonian sävellajeja

Klassismin aikana duurisävellajit muodostivat ehdottoman enemmistön, koska sinfonian lähtökohtana oli loistava ja suuri juhlasinfonia, kun taas mollisinfonia oli aina poikkeus, joskin Sturm und Drang toi tulleessaan mollisinfonian aallon. Tilastoja johtavat D-, G-, C- ja F-duuri-sinfoniat; D-duuri on epäilemättä siksi eniten käytetty, että se mahdollisti helpoimmin suuren kuninkaallisen ilmaisun käyrätorvien ja patarumpujen kera. A-, Es- ja B-duuria esiintyy seuraavaksi eniten, kun jo E-duuri on harvinaisuus. Molli-sinfonioita on eniten Vanhalilla ja Haydnilla (molemmilla 11), muutoin pääsääntöisesti säveltäjä käyttivät mollia yhdestä neljään sinfoniassa.

Sinfoniasäveltäjiä

Sinfonioita eivät suinkaan säveltäneet vain Haydn (108 sinfoniaa), Mozart (41?) ja Beethoven (9), vaan heitä lienee ainakin pari kolme sataa, sillä laskentatavoista riippuen sinfonioita sävellettiin klassismin aikana runsaasti yli 10.000, kenties jopa lähemmä 20.000 sinfoniaa.

Merkittäviä ja erityisen tuotteliaita sinfonikkoja ovat mm. J. C. Bach (n. 40), C. P. E. Bach (19), J./G. Benda (n. 30), Boccherini (33), C. Cannabich (yli 70), Dittersdorf, joka lienee ”sinfonian kuningas” (n. 120), Eichner (yli 30), Filtz (30), Gassmann (33), Gossec (n. 60), J. G. Graun (n. 96), Gyrowetz (n. 30), M. Haydn (n. 45), Hoffmeister (66), Hofmann (yli 50), Holzbauer (lähes 100?), Kozeluch (11), Kraus (15), Ordoñez (yli 70), Pichl (89), Pleyel (41), F. X. Richter (36), Rosetti/Rösler (yli 20), Sammartini (68), J. Stamitz (58), C. Stamitz (yli 50), Vanhal (76?) ja P. Vranicky/Wranitzky (51), Wagenseil (yli 70), E. W. Wolf (n. 35).

 

 

Kirby, F. 1984, ”The Germanic symphony in the eighteenth century: Bridge to the romantic era”. The Journal of Musicological Research, vol. 5, s. 51–83; Kirby, F. 1986, ”A Postscript to ’The Germanic symphony in the 18th Century”, The Journal of Musicological Research, vol. 6, s. 357.

MANNHEIMIN ORKESTERI JA SINFONIAKULTTUURI

Mannheimin merkittävä asema klassisen orkesterikulttuurin ja sinfonian synnyssä liittyy sen rooliin vaaliruhtinaskaupunkina keskellä Saksaa (1720–78). Vaaliruhtinas Karl Theodor (1743–77) suosi eritoten musiikkia ja hänellä oli siirtotyöläisinä böömiläis-juutalaisia muusikko- ja viulistisukuja: Stamitzit ja Bendat (<—Bendavid). Myöhempi wieniläisklassismin dominanssi on hämärtänyt mannheimilaisten suurta merkitystä italialaisten impulssien välittäjänä ja uuden orkesterikulttuurin luojina.

Klassinen orkesteri muotoutui Mannheimissa: vahvistettuun jousikvartettiin lisättiin peruspuhaltimet (kaksi oboeta ja kaksi cornoa) sekä huilu ja klarinetti, joka on sointiväriltään huilun ja oboen välissä; käyrätorvet korvasivat orkesterissa continuon. Musiikkija orkesterikäsityksen muutos on havaittavissa pääpainon kääntymisessä sointiin, väriin, tekstuuriin — mikä merkitsi vallankumousta esittämisessä, sen värikkyydessä ja tehokkuudessa.


Saksalainen orkesterikonsertti n. 1760.

Musiikinteoreetikko ja -esteetikko Christian F. D. Schubart (1739–1791) kirjoitti teoksessaan Ideen zu einer Ästhetik der Tonkunst (Ajatuksia säveltaiteen estetiikaksi; 1784/1806):

”Mikään orkesteri maailmassa ei ole koskaan pärjännyt mannheimilaisille esityksessä. Sen forte on ukkonen, sen crescendo koski, sen diminuendo – kaukana liplattava kristallipuro, sen piano kevään henkäys.”

Leopold Mozart varoitti Wolfgangia turhaan Mannheimin maneereista, joista tärkeimmät olivat:

Walze (= crescendo)

Mannheimin raketti (= teeman murtosointuinen alku ylöspäin)

Bebung (= sivusävelinen nopea kuvio)

Seufzer (= sekuntihuokaus)

Wolfgang oli myyty, kun hän pääsi säveltämään musiikillisesti tuhlailevimman oopperansa, Idomeneon (1781), orkesterille, joka oli siirtynyt Müncheniin 1778.

Jan Stamic/Johann Stamitz (1717–57), klassismille keskeisen tšekkiläisen musiikkisuvun perustajahahmo, loi mannheimilaisen sinfonian, joka oli kuuluisa dynaamisista tehoistaan, kontrasteistaan ja musiikillisesta liike-energiastaan. Stamitz kirjoitti 58 sinfoniaa, käytti yhtenä ensimmäisistä neliosaista muotoa, otti klarinetin orkesteriin ja kirjoitti sille konserttojakin. Hän yritti myöhemmin Pariisissa irrottaa sinfonian teatteriyhteyksistään. Seuraava neliosainen sinfonia on jo ”klassinen” sisältäessään kolmantena osana menuetin.

J. Stamic: sinfonia Es, op. 11/3, kokoelmasta La melodia Germanica (p. 1758/60), 1. osa.

Franz Xaver Richter (1709–89) oli määriläissyntinen säveltäjä, bassolaulaja ja viulisti, joka toimi Mannheimissa 1747–69 hoviviulistina, -laulunopettajana ja -säveltäjänä ennen kuin hän siirtyi Strassburgin katedraalin kapellimestariksi. Richter sai ensimmäiset kaksi kuuden sinfonian kokoelmaa (6 grandes simphonies en 4 parties) valmiiksi noin 1740 ja ne painettiin Pariisissa 1744; myöhemmin valistui vielä 24 sinfoniaa (1759–65).

Ignaz Holzbauer (1711–83) oli wieniläissyntyinen muusikko, joka sävelsi yhteensä peräti 205 sinfoniaa ja konserttoa. Hän toimi Mannheimin teatteriorkesterin johtajana (1753–) ja hovikapellin kapellimestarina (1773–).

Christian Cannabich (1731-98)

Egid Verhelstin kaiverrus (1779).

syntyi Mannheimissa ja oli sen orkesterin ehkä tärkein myöhäisvaiheen säveltäjä yli 70 sinfoniallaan, joissa puhallintenkäyttö on tehokasta ja jotka vaikuttivat Mozartiin. Cannabich oli Mozartinkin todistuksen mukaan ajan parhaita kapellimestareita, Mannheimin ”soitinmusiikin johtaja” (1774–). Seuraavassa varhaisen neliosaisen G-duuri-sinfonian (1760) ensimmäistä ja kolmatta osaa:

 

Anton Fils/Filtz (1733–1760) oli J. Stamicin baijerilaissyntyinen oppilas, jota pidettiin opettajansa veroisena – ja virheellisesti myös böömiläisenä. Hän sävelsi ehkä ensimmäisen molli-sinfonian, joka vaikutti Haydniin ja Mozartiin. Kaikkiaan hän kirjoitti noin 30 sinfoniaa.

Franz Beck (1734–1809) oli Mannheimissa syntynyt merkittävä sinfonian varhaisvaiheen säveltäjä, joka teki pääosan sinfonioistaan jo ennen 1762:
*Sei overture a più strumenti op. 1 (1758);
*Six Simphonies a quatre parties et cors de chaße ad libitum op. 2 (1760);
*Sei sinfonie a piu strumenti op. 3 (1762)

ja sinfonian op. 13 (1762) – ennen siirtymistään 1760-luvun alussa Ranskaan (Marseille, Bordeaux, Pariisi).

Seuraava D-duuri-sinfonia op. 10/2 (1760) kokoelmasta Sei sinfonie […] da vari autori edustaa yhä kolmiosaista ooppera-alkusoittotyyppiä:

Ignaz Fränzl (1736–1811) oli niinikään mannheimilaissyntyinen säveltäjä, Mannheimin konserttimestari ja Pariisissakin juhlittu viulisti, jonka soittoa Mozart kehui. Häneltä on säilynyt vain 23 sävellystä, sillä 1778 jälkeen hän ei ehtinyt säveltää. Olemassa olevat viisi sinfoniaa (ennen 1775) osoittavat hänet ensiluokkaiseksi säveltäjäksi. Sinfonie periodique a plusieurs Instruments nro 8, C, on kolmiosainen (Allegro vivace–Andante–Presto) ja sen soitinstemmoja ovat violin 1, violin 2, viola, basso, flute 1, flute 2, corno 1, corno; basso oli tyypillinen alimman äänen nimi ja se sisälsi pitkään kenraalibassonumeroinnin. Seuraavassa sinfonian finaalin ensiviulun ja basson stemmat:

Karel/Carl Stamic/Stamitz (1745–1801) oli Jan Stamicin poika ja viulistisäveltäjä, joka esiintyi viuluvirtuoosina läpi Euroopan. Ensin hän toimi Mannheimissa hoviorkesterin viulistina (1761–70), seuraavaksi Pariisissa (1770–76), jossa hän esiintyi mm. Concerts spirituels -sarjassa, Lontoossa (1776–80) ja lopulta takaisin Saksassa (1785–), siellä viimeksi Jenassa (1795–). Tuotannon alkuvaiheessa osa sinfonioista oli vielä orkesterikvartettojen nimellä. Varsinaisia sinfonioita valmistui yli 50 (1768–91). Seuraavassa näyte opuksesta 9 (1772), jossa C. Stamitz käyttää uudestaan kansainvälistä kolmiosaista rakennetta isän käyttöön ottaman dynaamisen orkesterikielen kera.

 

Anton Stamitz (1750–1809) oli Carlin nuorempi veli ja samoin Mannheimin hoviviulisti ennen siirtymistään veljen kera Pariisiin 1770, jonne hän jäi loppuelämäkseen ja jossa hän toimi Versailles’n Kuninkaallisessa kapellissa. Tuotanto on veljeä suppeampi ja keskittyy kamarimusiikkiin, kun taas sinfonioita on vain 15, ja nekin ovat pienehkölle kokoonpanolle, oboet ja käyrätorvet aina ad libitum, vaikka ovatkin valmistuneet 1780-luvulla.

Flaamilaissäveltäjiä

Pieter/Pierre van Maldere (1729–68) oli belgialainen säveltäjä, joka toimi Brysselissä kuninkaallisen kapellin ensiviulistina (1749–) ja tässä ominaisuudessa hän esiintyi myös Dublinissa (1751–53) sekä Pariisin Concert sprituelissa (1754). Maldere ylirasittui Brysselin Suuren teatterin kapellimestarina, säveltäjä ja sovittajana (1762–67), hän joutui jättämään tehtävänsä ja kuoli seuraavana vuonna. Kolmiosasissa sinfonioissaan hän on varhaisen italialaisen koulun ja myöhemmän saksalais-itävaltalaisen tradition välimaastossa. Seuraavassa näyte Pariisissa julkaistusta opuksesta 4 (1764), jonka avausnumero on varhainen g-molli-sinfonia, osineen Allegro assai–Andante-Presto: molli on avausosassa ilmaisultaan lähinnä lievästi myrskyisää, hitaan osan melodiikkaa on hienostunutta ja finaali sisältää jo kohtalaisesti tuisketta:

Joseph Schmitt (1734–91) oli saksalaissyntyinen säveltäjä (s. Gernheimissa), joka opiskeli Abelin johdolla ja kuoli Amsterdamissa, jossa hän toimi (1773–) opettajana, musiikinjohtajana, julkaisijana ja säveltäjänä. Schmittiä on nimitetty ”Hollannin Haydniksi”, mikä liittyy paitsi hänen musiikkinsa uskaliaisuteen myös siihen, että tusina Schmittin teosta kulki pitkään Haydnin tekijyyden alla. Häntä ylistettiin usein säveltäjänä ”rohkeuden, henkevyyden tai täsmällisyyden” ansiosta (Burney, 1773). Tämä käy hyvin ilmi hänen sinfonioistaan, joista seuraavassa esimerkki kolmiosaisesta sinfoniasta, Sinfonie periodique nro 11, ”Hurdy Gurdy”, Es (n. 1767), jonka lisänimi tulee finaalin runsaista bordunamaisista urkupisteistä; osat ovat Allegro con spirito–Andante–Prestissimo, ja seuraavassa ensiviulun osuus sekä finaalin bassostemma:

 

Johann Wilhelm Wilms (1772–1847) oli merkittävä saksalaissyntyinen hollantilaissäveltäjä. Wilms siirtyi 1791 Amsterdamiin, jossa hän opetti pianonsoittoa, toimi orkesterihuilistina, kirkkourkurina sekä musiikkivaikuttajana. Sinfonioissa esiintyy varhaisromanttisia piirteitä, etenkin kehittelyjaksoissa. Ne ovat neliosaisia ja sisältävät hitaan johdannon eli seuraavat siten Haydnin mallia. Mozartin esimerkkikin on tuntuvilla. Sinfonia nro 6, d, op. 58 (1819/20, julk. 1823) on mestariteos Beethovenin vanavedessä ja edeltää paikoin tämän IX sinfoniaa (1824)! Viimeinen, c-molli-sinfonia valmistui 1837. Wilms tunnettaneen parhaiten Hollannin kansallislaulusta ”Wien Neêrlandsch bloed”, joka oli virallisesti käytössä 1816–98 ja jota laulettiin vielä 1950-luvulla.

WIENILÄINEN SINFONIA

Institutionaaliset edellytykset

Edellytyksen Wienin keskeiselle asemalle Euroopan musiikkipääkaupunkina loi sen monikansallinen ilmapiiri, eri etnisiteettien, tyylien ja vaikutteiden kohtaaminen. Maria Teresian (1740–80) ja Joosef II:n (1780–90) valistunut itsevaltius merkitsi porvariston suosimista aateliston ja kirkon kustannuksella sekä suhteellista liberaalisuutta henkisen ajattelun saralla.


Maria Teresia (1717–80)

Wienissä Habsburgien keisarihovi kapelleineen ja teattereineen tarjosi luonnollisesti parhaat työsolosuhteet muusikoille ja säveltäjille. Myös ruhtinaat tukivat musiikkia ja järjestivät palatseissaan musiikkiesityksiä: tärkein oli ruhtinas Friedrich Saxen-Hildburghausenin palatsi, mutta myös Esterházyn, Lichnowskyn ja Lobkowitzin perheet tukivat säveltäjiä, minkä lisäksi vierailevat venäläisaateliset (Razumovsky, Golitsin jne.) olivat huomattavia musiikin suojelijoita. Säveltäjät järjestivät myös itse konsertteja kaupungin saleissa, ”akatemioita”; tärkein paikka oli Burgtheater, jossa esimerkiksi Mozart esitti useimmat pianokonserttonsa. Myös kirkkovirat olivat tavoiteltuja, etenkin Pyhän Tapanin kirkon musiikinjohtajan virka (Mozartkin himoitsi sitä).

Gassmann perusti 1772 Tonkünstler-Sozietätin (Säveltaiteilijoiden seura), joka tuki muusikoiden leskiä ja orpoja ja järjesti konsertteja. Wienin arvostettu humanisti oli Gottfried van Swieten, joka piti omia konsertteja ja tilasi niihin teoksia sekä sovituksia. Lisäksi oli olemassa sarja Adelige Liehaberkonzerte (Aatelisamatöörien konsertit; 1808 asti). Gesellschaft der Musikfreunden (Musiikinystävien yhdistys, 1812) sekä sen ylläpitämän konservatorion (1817–) perustaminen veivät musiikkielämää huomattavasti tukevammalle pohjalle. Artaria-kustannustalon perustamisen (1765) vanavedessä syntyi useita muitakin kustantajia, mikä sysäsi hyvään vauhtiin musiikin painamisen.

Säveltäjiä

Matthias Georg Monn (1717–50) ja Johann Christoph Monn/Mann (n. 1726–82) kirjoittivat yhdessä n. 30 sinfoniaa. G. Monn sävelsi 1740 ensimmäisen neliosaisen sinfonian; häneltä löytyy 21 sinfoniaa, jotka ovat tosin kamarimusiikillisia.

G .C. Wagenseilin (1715–77) oli wieniläissyntyinen säveltäjä, jonka merkitys oli Wienissä todennäköisesti ratkaiseva sinfoniaperiaatteen esittelyssä. Sinfoniat ovat vielä monesta lähteestä peräisin, vaikkakin kolmiosainen italialainen oopperasinfonia on pääosassa. Sinfoniat ovat tyyliltään galantteja. Hän kirjoitti sinfonioita yli 70, ja niitä soitettiin aikanaan paljon.

F. L. Gassmann (1729–74) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka teki pääosin oopperamaisia sinfonioita, jotka ovat sekä kolmi- että neliosaisia. Hän sävelsi 33 sinfoniaa, joita Mozart arvosti.

Karl von Ordonez (1734–86) oli wieniläissyntyinen säveltäjä, jolta tunnetaan peräti yli 70 enimmäkseen kolmiosaista sinfoniaa.

Leopold Hofmann (1738–1793)

Wieniläissyntyinen Hofmann toimi Pyhän Tapanin kirkon kapellimestarina ja häntä on nimitetty ”neljänneksi wieniläisklassikoksi”, mikä lienee langennut aseman ja paikkakuntaisuuden takia. Toki musiikki on hallittua, tyylikästä ja kekseliästäkin, mutta yhtä lailla moni muu wieniläinen tai Wienissä yöskennellyt säveltäjä olisi ansainnut saman luonnehdinnan. Hofmann lisäsi neliosaiseen sinfoniaan hitaan johdannon. Hän yhdisti Mannheimin ja Wienin tyylit ja sävelsi 1750-luvun lopulta lähtien yli 50 sinfoniaa, joissa on sekä kolmiosaisia ooppera-alkusoittoja että neliosaisia klassisia sinfonioita. Seuraavassa ensiviulun stemman käsikirjoituskopiosta C-duuri-sinfonian (1759 mennessä) osien ensimmäiset repriisit:

 

 

C. Ditters von Dittersdorf (1739–99)

Dittersdorf oli wieniläissyntyinen ihmelapsi, jonka mentorina toimi Gluck ja vei tämän Italiaan Padre Martinin oppiin. Hän palveli pääosan elämäänsä Breslaun arkkipiispan palveluksessa (1769–96) sekä metsänhoitajana ja sai ansioistaan aatelisarvon ja nimensä, jolla hänet nykyään tunnetaan. Hän kävi toisinaan toisinaan Wienissä, sävelsi sinne musiikkia sekä ystävystyi Haydnin ja Mozartin kanssa.

Dittersdorf oli klassisen sinfonian ”olymposlainen mestari”, jonka noin 120 sinfoniaa ovat temaattisen kehityksen ja karakterisoinnin suhteen nerokkaita. Hän on myös ohjelmasinfonian isiä lukuisilla otsakoiduilla sinfonioillaan, kuten sinfonia C, La Prise de la Bastille (Bastiljin valtaus) ja sinfonia a, Il delirio delli compositori, ossia Il gusto d’oggidì (Säveltäjien houre/hurma eli Nykypäivän maku), sinfonia D, Il Combattimento delle passioni umani (Inhimillisten intohimojen taistelu) ja sinfonia A, Sinfonia nazionale nel gusto di cinque nazioni (Viiden kansan maun mukainen sinfonia), joissa Dittersdorf jatkaa osin vielä barokin affektitraditiota.

Tässä suhteessa erityistapauksen ja paraatiesimerkin muodostavat Ovidiuksen Metamorfooseihin sävelletyt sinfoniat (Sinfonien nach Ovids Metamorphosen; 1783, julk. 1785), jotka esitettiin keisari Joosef II:n puutarhassa 1786 ja tämän suurella suosiolla. Kahdentoista sinfonian kokonaisuudesta kuudella ensimmäisellä on seuraavat kuvaavat otsakkeet:
*nro 1 Die vier Weltalter (Neljä maailmanaikaa)
*nro 2 Der Sturz Phaëtons (Faethonin tuho)
*nro 3 Verwandlung Aktäons in einen Hirsch (Aktaionin muuttuminen hirveksi)
*nro 4 Die Rettung der Andromeda durch Perseus (Perseus pelastaa Andromedan)
*nro 5 Verwandlung der lykischen Bauern in Frösche (Lyykialaisten talonpoikien muuttuminen sammakoiksi)
*nro 6 Die Versteinerung des Phineus und seiner Freunde (Fineuksen ja hänen ystäviensä kivettyminen).

Seuraavassa nro 2:n, Faethonin tuhon, neljän osien alut ja finaalin loppuvaihe. Musiikki liittyy Ovidiuksen eepoksen tutun tarinan seuraaviin kohtiin:
1. osa kuvaa auringon kuninkaan ylvästä valtaistuinta, joka liekehtii kultaisena;
2. osassa auringon kuningas ottaa sädekimpun ohimoiltaan ja pyytää poikaansa tulemaan luokeen;
3. osassa isä katuu suostumustaan täyttää pojan toive, jonka hän tietää vaaralliseksi;
4. osan myötä sinfonia päättyy katastrofiin, kun Zeus jyrisee ja heittää salamansa pojan ohjastamien aurinkovaunujen päälle, jolloin nämä syöksyvät maahan.

Johann Baptist Vanhal (1739–1813)

Vanhalista ei tiedetä paljoa: hän syntyi Böömissä ja kuoli Wienissä. Hän saapui 1760 Wieniin, jossa sai opetusta Dittersdorfilta ja toimi itse opettajana mm. Pleyelille. Muuan paroni rahoitti hänen Italian matkansa (1769–71). Hän sairastui vakavasti (mahdollisesti mieleltään, sillä Burney piti tätä neroille ominaisena) 1771 ja toipui osittain, niin että hän saattoi jatkaa free lance -muusikkona loppuikänsä Wienissä melko tuntemattomana ja sävelsi kirkkomusiikkia, piano- ja kamariteoksia sekä opetti pianoa.

Vanhalin pääosin 1760–70-luvuilla säveltämät sinfoniat (kaikkiaan noin 76 kpl) olivat Wienissä suositumpia kuin myöhemmin kuuluisammiksi tulleiden Haydnin ja Mozartin sinfoniat. Sinfoniatuotanto valmistui 1765–1785. Hän toimi välittäjänä Haydnin ja Mozartin kesken. Varhaiset d- ja g-molli-sinfoniat (1760-luku–n. 1770) vaikuttivat todennäköisesti Mozartiin. Yhteensä Vanhal sävelsi 11 mollisinfoniaa ja on sikäli Sturm und Drang -sinfonian pääedustajia.

Seuraava neliosainen g-molli-sinfonia (Bryan g2) osineen Allegro moderato–Adagio–Menuetto & Trio: Moderato–Finale: Allegro lienee 1760-luvun puolelta, sillä siinä ei ole vielä 1770-lukujen mollisinfonioiden hurjaa vimmaa. Tyypillistä molliavausosille on se, että pääsävellajin dominantilta siirrytään leikkauksella, ilman siirtymää, rinnakkaisduuriin, jota sitten vahvistellaan monin kadenssein.

Vanhalin ohjelmallinen Sinfonia comista/con per la sorta diversa (Näytelmäsinfonia/erilaisen kohtalon kera, 1775–78?) C-duurissa (Bryan C11) tulee Mozartin Jupiter-sinfonian läheisyyteen, ja siinä vaaditaan trumpettien lisäksi kaksi fagottia. Sen osat ovat 1. La speranza (Toivo), 2. Il sospiare e languire (Huokailu ja riutuminen), 3. La lamentazione (Valitus) ja 4. L’allegrezza (Iloisuus).

Michael Haydn (1737–1806)

Michael Haydn oli Josephin veli ja salzburgilainen kirkkosäveltäjä, joka tulee joskus Mozartia lähelle. Hän sävelsi noin 45 sinfoniaa. Mozartin sinfonia nro 37 on johdantoa lukuun ottamatta M. Haydnin käsialaa, mikä on toki kiintoisaa ja kertoo molempien toistensa arvostamisesta sekä satunnaisista työn jakamisista Salzburgin kiireiden keskellä.

 

Václav Pichl (1741–1805) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka saapui Wieniin 1770. Hän työskenteli 1777–96 Italiassa (Milanossa) Itävallan palveluksessa ja 1796–1805 Wienissä. Pichl kirjoitti 89 sinfoniaa Dittersdorfin ja keski-Haydnin tuntumassa.

František Miča (1746–1811) oli määriläissyntyinen säveltäjä, Wienin hovissa Mozartin ja keisarin arvostama muusikko, joka sävelsi 27 sinfoniaa sekä kamarimusiikkia.

Leopold Kozeluch (1747–1818) oli böömiläissyntyinen säveltäjä, joka siirtyi 1778 pysyvästi Wieniin. Hän toimi (1792–) hovin kamari- ja hovisäveltäjänä ja oli vähän Mozart-tyyppinen säveltäjä. Yhteensä 11 sinfoniasta g-molli-sinfonia (1787) on ajan parhaita ja sisältää yhtymäkohtia Mozartin sinfoniaan nro 39 samassa g-mollissa.

Antonio Salieri (1750–1825) oli italialaissyntyisenä (Legnano) Wienin keskeisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia säveltäjiä, etenkin oopperan alalla. Hän sävelsi vain muutamia varsinaisia sinfonioita, jotka ovat muutoin etupäässä peräisin oopperoist. Suurimman ryhmän niistä muodostavat yhteensä yli 40 ooppera-alkusoittoa.

Franz Anton Hoffmeister (1754–1812) oli saksalaissyntyinen, monipuolinen musiikkitoimija, joka saapui Wienin opiskelemaan lakia (1768–), mutta ryhtyi nuottikustantajaksi (1784–), koska ala oli vielä alkuvaiheessaan Wienissä. Hän oli lisäksi pedagogi ja  tuottelias säveltäjä, jota Schubart kehui, mutta jonka musiikista miellyttävyydestä huolimatta puuttuu originaalius ja ”syvyys”. Hän sävelsi noin 66 sinfoniaa, kymmeniä konserttoja sekä runsaasti kamarimusiikkia ja suosittuja oopperoita.

Franz Krommer/František Kramár (1759–1831) oli kotoisin Määristä. Hän saapui 1785 Wieniin, mutta työskenteli 1786–95 Unkarissa, kunnes ilmaantui 1795 taasen Wieniin, jossa hän toimi 1813–31 viimeisenä kamari- ja hovisäveltäjänä Mozartin ja Kozeluchin jälkeen. Kramár sävelsi ainakin yhdeksän sinfoniaa, joiden tyyliakseli ulottuu Mozartista Beethovenin kautta Rossinin ja Schubertin tuntumaan. Hänen puhallinpartitansa ovat ajan parhaita.

Paul/Pavel Wrani(t)zky/Vranicky

Pavel Vranicky (1756–1808) oli määriläissyntyinen säveltäjä ja viulisti, joka opiskeli Wienissä (1776–). Hän toimi välillä kreivi Johann Baptist Esterházyn orkesterinjohtajana (1784–87), kunnes hän siirtyi Wienin Burgtheaterin orkesteriin, tullakseen sen kapellimestariksi loppuiäkseen (1792/3–). Vranicky vaikutti Wienissä suosittuna kapellimestarina ja sekä Haydn (Luominen) että Beethoven (I sinfonia) uskoivat tälle teostensa esityksiä.

Vranicky alkoi säveltää sinfonioita 1786 paikkeilla. Hän sävelsi kaikkiaan 51 sinfoniaa, joista tunnetuin on Grande sinfonie caractéristique pour la paix avec la République françoise op. 31 (20.12.1797), joka joutui esityskieltoon keisarin määräyksellä. Tässä Vranicky toki ennakoi Beethovenin ”Eroica”-sinfonian tematiikkaa.

Sinfonian osat ovat
1. Die Revolution. Andante maestoso–Allegro molto–Engl[sch]e Marsch–Oesterreich- und Preußischer Marsch. Tempo di Marcia. Più maestoso–più Allegro. Tempo Imo.
2. Das Schicksal und der Tod Ludwigs. Adagio affettuoso–Trauermarsch.
3. Englischer Marsch. Tempo di Marcia. Movibile–Marsch der Allirten–Das Getümel einer Schlacht. Allegro.
4. Die nahen Aufsichten zum Frieden. Andante Grazioso–Jubel bey Erhaltung des Frieden. Allegro Vivace.

 

Pavel Vranickyn ”Vallankumoussinfonian” pianotrioversiota.

 
Kansi- ja sisäsivu orkesteriversiosta.

Pavel Vranicky oli harvinaisen osallistuva säveltäjä ja teki sinfonian myös Unkarin kansalle sen vapautuksen palauttamisen kunniaksi 1790. Hän tunnustaa Haydnin opettajakseen, kun taas Beethovenille se oli vaikeaa.

 

Anton/Antonín Wrani(t)zky/Vranicky (1761–1820) oli edellisen veli, joka sävelsi 15 sinfoniaa.

Adalbert Gyrowetz (1763–1850)

Gyrowetz oli böömiläissyntyinen säveltäjä. Hänkin tuli monen muun maanmiehensä lailla Wieniin (1785), jossa hän ystävystyi Mozartin kanssa ja tutustui muihin eturivin säveltäjiin (Haydn, Dittersdorf, Albrechtsberger). Hän teki pakollisen Italian opintomatkan (1787–89) ja sai opetusta Paisiellolta. Saavuttuaan Pariisiin 1789 hän huomasi, että eräs hänen sinfoniansa oli painettu Haydnin nimissä. Pariisista oli pakko paeta Lontooseen, jossa sujui kolme vuotta; tähän aikaan sijoittuu Haydnin ensimmäinen Lontoon vierailu, ja molempien teoksia soitettiin samoissa konserteissa. Hän palasi 1790-luvun lopulla Wieniin, jossa loppu-ura sujui säveltämisen ja diplomian parissa; 1804 hänestä tuli linnanteatterin varakapellimestari aina 1831 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle. Gyrowetz sävelsi noin 30 sinfoniaa (1783–), joista näytteenä Es-duuri-sinfonian op. 6/2 (1783–1793) avaus:

Anton Eberl (1765–1807)

Eberl oli wieniläissäveltäjä ja mahdollisesti Mozartin oppilas. Tätä tukisi se, että hänen pianokappaleensa alkoivat kiertää Wienissä Mozartin nimissä ja niitä julkaistiin vanhemman kollegan nimissä. Eberl selvitteli asiaa julkisesti ja sai tässä Mozartin lesken täyden tuen, mutta se ei auttanut: Breitkopf & Härtel sisällytti yhä Eberlin musiikkia Mozart-kokonaisjulkaisuunsa. Vielä 1944 Eberlin C-duuri-sinfonia (1785) julkaistiin ”Mozartin uutena sinfoniana”. Eberl teki konserttimatkoja Constanze Mozartin ja tämän sisaren Aloysia Weberin kanssa sekä toimi pariin otteeseen Pietarissa pianistina ja piano-opettajana (1796–99, 1801–02).

Eberlin viisi sinfoniaa (1783–1805) antavat kuvan osaavasta, innostavasta ja kekseliäästä säveltäjästä, jonka vertaaminen Mozartiin on täysin mahdollista. Kolmiosainen C-duuri-sinfonia on valloittavaa musiikkia teatterillisuudessaan. Hänen neliosainen Es-duuri-sinfoniansa op. 33 (1803) esitettiin samassa konsertissa kuin Beethovenin ”Eroica”-sinfonia ja se voitti yleisön suosion. Merkkiteoksiin kuuluu myös d-molli-sinfonia op. 34 (1805). Ei tarvitse ihmetellä sitä, jos Allgemeine musikalische Zeitungissa pahoiteltiin Eberlin kuolemaa kovin. Ebleriä voi pitää klassismissa välittäjähahmona 1700- ja 1800-lukujen kesken.

Joseph Eybler (1765–1846)

Eybler oli wieniläissäveltäjä, jota pidettiin Mozartin jälkeen Wienin nerokkaimpana säveltäjänä (Albrechtsberger). Mozart jopa kirjoitti tälle suosituskirjeen 1790, ja Mozartin leski usko Eyblerille Requiemin täydennystyön. Kuoleman jälkeen Eybler unohdettiin paria teosta lukuun ottamatta (requiem, klarinettikonsertto). Hän oli Tapaninkirkon kasvatti ja antautui sen mukaisesti aluksi kirkkokapellimestariksi. Hän pääsi 1801 keisarihovin muusikoksi, 1804 hänestä tuli varakapellimestari ja Salierin väistymisen (1824) sai tämän paikan ensimmäisenä kapellimestarina.

Eyblerin jälkimaine lepäsi pitkään kirkkoteosten varassa: noin 3o messua, 30 offertoriumia sekä requiem muodostavat tuotannon pääosan. Kohtalaisen runsaan piano- ja kamarimusiikkituotannon ohella erityisesti kaksi sinfoniaa (1780-luvun jälkipuoli?) ovat wieniläissinfonian merkittäviä edustajia. C-duuri-sinfonia nro 1 on jännittävästi Haydnin (Andanten variaatiot, finaalin joviaali kontratanssikarakteri) ja Beethovenin (avausosan murtosointiteema) välimaastossa. Sinfonia nro 2, D, on muhevampi erityisesti Maestoso-johdannossa ja laajempi peräti viisine osineen kahden menuetin kera, mikä on serenadin vaikutusta.

Joseph Wölfl (Salzburg 1773–Lontoo 1812) oli itävaltalaissäveltäjä, joka toimi Salzburgissa ja Wienissä. Hän opiskeli Leopold Mozartin ja Michael Haydnin johdolla Salzburgissa; 1790 oli tarkoitus opiskella Mozartilla, mutta asiasta ei ole varmuutta. Häntä pidettiin Beethovenin kilpailijana Wienissä (1795–), ja maine oli valtaisa myös Hampurissa, jossa hänen improvisaatioitaan verrattiin C. Ph. Em. Bachiin (1799); Pariisissa Wölfliä pidettiin ”Euroopan jännittävimpiin kuuluvana pianistina”. Hän saapui Lontooseen 1805, jossa suosio oli jälleen suuri, erityisetsi pianokonsertolla op. 36, ”Le calme”. Samoin Clementille omistettu g-molli-sinfonia op. 40 (1803) sai hyvän vastaanoton; siitä löytyy Mozartin vaikutusta, opusnumeroa myöten. Johann Peter Salomonille omistettu C-duuri-sinfonia op. 41a (1808) on valoisa ja finaalissaan äärimmäisen joviaali teos.

Monet näistä wieniläissäveltäjistä kirjoittivat hämmästyttävän hyviä sinfonioita, vaikkakin suurmestarit sävelsivät usein vieläkin parempia.

BERLIINI, POHJOIS-SAKSA

Pohjois-Saksan eräät ruhtinashovit, tärkeimpänä tietenkin Preussin kuninkaan hovi (Berliini/Potsdam), sekä eräät vauraat kaupungit, kuten Hampuri, Lyypekki, Leipzig jne., tarjosivat työtilaisuuksia muusikoille ja säveltäjille.

Johann Joachim Quantz (1697–1773) on säveltäjä myöhäisbarokin ja galantin välissä. Hän toimi Fredrik Suuren hovihuilistina ja -säveltäjänä. Tuotanto käsittää lähinnä huilusonaatteja (204 kpl), triosonaatteja (45 kpl) sekä konserttoja (yli 300, joista lähes kaikki huilulle). Hän kirjoitti kuuluisan tutkielman Versuch einer Anweisung die Flöte traversiere zu spielen (Tutkielma poikkihuilun soiton oppaaksi, 1752), joka antaa arvokkaita tietoja ajan soittotyylistä, ornamentaatiosta sekä italialaisen, ranskalaisen ja saksalaisen tyylin piirteistä.

Johann Adolf Hasse (1699–1783) oli Dresdenin hovissa aikansa tunnetuimpia ooppera- ja samalla sinfoniasäveltäjiä säilyneiden käsikirjoitusten ja painatusten määränkin perusteella.

Carl Heinrich Graun (1703/4–1759) toimi Berliinin oopperan ja Fredrik Suuren hovisäveltäjänä myöhäisbarokin ja galantin välissä Lottin, Keiserin ja Hassen vanavedessä. Hän oli J. S. Bachin ja Telemannin välissä ennen C. Ph. En. Bachia ajan merkittävimpiä saksalaissäveltäjiä. Graun sävelsi etupäässä ooppera- ja vokaalimusiikkia ja sinfoniat ovat alkusoittoja. Konserttoja löytyy noin 40, minkä lisäksi hän kirjoitti runsaasti kamarimusiikkia (triosonaatteja). Der Tod Jesu (Jeesuksen kuolema, 1755) on galantti passiokantaatti italialais-saksalaiseen tyyliin, joka sisältää 25 numeroa ja oli suosituin passio 1700–1800-luvuilla Bachin Matteus-passion ohella.

Johann Gottlieb Graun (1703–1771) oli Berliinissä oopperan konserttimestari ja edellisen veli. Hän oli saksalaisen soitinmusiikin varhaisklassisia luojia, ensimmäisiä, jotka kirjoittivat puhtaita konserttisinfonioita; hän on klassisen teematyypin (aba1b1) luojia. Graunilta on säilynyt noin 96 sinfoniaa, noin 88 konserttoa ja noin 175 triosonaattia.

C. Ph. Em. Bachin (1714–1788) sinfonioissa yhdistyy kontrapunktinen taitavuus, temaattinen tiiviys, ilmaisun polttava dramaattisuus ja orkesterin värikkyys. Hän sävelsi 19 sinfoniaa, joista parhaita ovat kuusi 6 sinfoniaa Wq. 182 (1773) ja neljä sinfoniaa Wq. 183 (1775–76). Seuraavassa kolmiosaisen D-duuri-sinfonian Wq. 183/1 osien avaukset:

 

Bendat

Böömiläinen, Pohjois-Saksaan asettunut Bendan suku tuotti sarjan säveltäjiä, joista tärkeimmät ovat:

Jan Jirí (Johann/Hans Georg) Benda (1686–1757), joka toi 1742 perheensä Fredrik Suuren muusikoiksi. Hänen lapsistaan viisi varttui muusikoiksi.

Franz/František Benda (1709–1786)

F. Benda toimi Fredrikin hovimuusikkona (1733– ) ja konserttimestarina (1771–). Hän on tunneherkän tyylin edustaja, joka sai aikalaisluonnehdintojen mukaan kuulijat kyynelehtimään etenkin Adagio-osissa. F. Benda sävelsi 80 viulusonaattia, 15 konserttoa ja 17 sinfoniaa. C. Ph. Em. Bach kirjoitti hänen taiteestaan:

”Hänen soittonsa on niin täydesti laulavaa (cantabile), että tuskin voi löytää yhtään kulkua hänen sävellyksistään, joita ihmisääni ei voisi laulaa; hän kykenee liikuttamaan niin kovin soitollaan; hän soittaa Adagion sellaisella paatoksella, että eräät tunnetut professorit (opettajat) ovat kertoneet minulle luottamuksella, kuinka hän on usein Adagio-soitollaan saanut liikutettua heidät kyynelehtimään.”

Seuraavassa koristelematon f-molli-viulusonaatin nro 10 avausosan stemma sekä ehdotuksia A-duuri-sonaatin hitaan osan koristelemiseksi, Bendalta on näet säilynyt täydelliset koristelut 34 sonaattiin viululle ja continuolle:

 

Georg Anton/Jirí Antonín Benda (1722–1795) toimi Gothassa (1750–). Hän oli italialaisen oopperan ja melodraaman merkkimies, jolla on myös noin 30 sinfoniaa, klaveerisonaatteja sekä konserttoja. Sinfoniat ovat kolmiosaisia ja italialaisen galantteja Mozartin 1770-luvun tuotannon tapaan.

Ernst Eichner (1740–77) oli fagottivirtuoosi, kapellimestari ja säveltäjä, joka toimi lyhyen elämänsä aikana Zweibrückenissä viulistina ja konserttimestarina, kunnes hän pääsi 1773 tulevan Fredrik Vilhelm II:n fagotistina Potsdamissa. Hän sävelsi 31 sinfoniaa, joista 24 on kolmiosaisia. Niillä hän on Mozartia edeltävän polven keskeisiä saksalaissäveltäjiä.

MUITA SAKSALAISSÄVELTÄJIÄ 

Ernst Wilhelm Wolf (1735–92) toimi Weimarissa (1761–) herttuatar Anna Amalian hovissa konserttimestarina (1761–), urkurina (1763–) ja kapellimestarina (1772–). Hän sävelsi noin 20 laulunäytelmää, kirkkomusiikkia sekä C. Ph. Em. Bachin ja Mannheimin koulukunnan keksintöjä. Wolf sävelsi noin 35 sinfoniaa (1772–91), joista ainakin 26 on säilynyt. Niissä on sekä kolmi- että neliosaisia, ja Wolfilla on korvaa puupuhallinväreille.

Georg Joseph Vogler (1749–1814)

Vogler syntyi Würzburgissa ja toimi aluksi pääosin Mannheimissa varakapellimestarina (1777–). Voglerilla on side myös Ruotsiin, sillä hän työskenteli kahden kustaviaanisen kuninkaan kapellimestarina (1786–99). Tukholmassa herättivät suurta huomiota hänen urkuimprovisaationsa, joiden tuloksena lienee saanut alkunsa Hoosianna-adventtivirsi. Säveltäjänä Vogleria ei arvostettu Saksassa yhtä paljon kuin muusikkona.

Voglerin vahvuutena ei ollut temaattinen keksintä sinfonioissa, niin eleiltään kuin ne – eli kolme säilynyttä – ovatkin hyviä lajissaan. Paras niistä on Maria Antoinettelle omistettu d-molli-sinfonia, ”Pariisilainen” (1782). Häntä moitittiin omapäisyydestä ja pilailevuudesta. Voglerin etevyys ilmenee teatterimusiikissa: balettisarjat osoittavat hänet oivalliseksi luonnehtijaksi. Tunneilmaisultaan ja muodoltaan hienoa Hamlet-alkusoittoa (1778) voi pitää jopa sinfonisen runon esimuotona. Elämän loppupuoli kului kapellimestarina Darmstadtissa (1807–), jossa hänen oppilaisiinsa kuuluivat mm. Weber ja Meyerbeer.

Johann Christoph Vogel (1756–1788) syntyi Nürnbergissä, opiskeli Regensburgissa Joseph Riepelin johdolla. Vogel siirtyi Pariisiin 1776 ja jäi sinne käyrätorvensoittajaksi sekä säveltäjäksi. Hän sävelsi pääosin Gluck-henkisiä näyttämöteoksia. Tuotantoon kuuluu ainakin kolmen sinfonian opus, Trois sinfonien (n. 1784), joissa on vaikutteita moniaalta, myös Haydnilta ja ranskalaisesta musiikista.

Andreas Jacob Romberg (1767–1821) oli saksalaissäveltäjä, joka toimi aluksi pääosin Hampurissa (1793–95, 1800–) ja lopuksi Gothassa hovikapellimestarina (1815–). Hän oli viuluvirtuoosi, joka sävelsi viljalti kamarimusiikkia, noin konserttoa sekä kymmenisen sinfoniaa, joista osa on tosin hävinnyt. Musiikki on omaperäistä, ja siitä löytyy romantiikan aavisteluja.

Bernhard Heinrich Romberg (1767–1841) oli Andreas Jacobin serkku ja sellistisäveltäjä. Hän vastasi Beethovenin sellosonaattien op. 5 ensiesityksestä säveltäjän kanssa (1796). B. H. Rombergin elämä oli vaiherikasta työntekoa eri puolilla Eurooppa (Englanti, Espanja, Portugali, Venäjä), ja hän palasi Berliiniin, jossa toimi kapellimestarina (1815–19). Tämä ”sellistien sankari, kaikkien virtuoosien kuningas” kehitti soittimensa tekniikkaa ja hänen sellosävellyksensä olivat suosittuja läpi 1800-luvun, osin vieläkin. Selloteosten lisäksi tuotanto sisältää kuusi sinfoniaa, joukossa Trauer-Symphonie c-molli op. 23, kymmenen sellokonserttoa ja kuusi sinfoniaa.

Friedrich Witt (1770–1836) suo klassismin ystävälle mainion yllätyksen. Hänen ”Jena”-sinfoniaansa (1793–96?) luultiin pitkään Beethovenin säveltämäksi, kunnes 1950-luvulla teos varmentui Wittin tekemäksi. Musiikki voisikin olla Beethovenia: se on samalla tavoin Haydn-vaikutteista kuin nuoren Beethovenin tuotanto. Witt toimi hovi- ja teatterimuusikkona sekä -kapellimestarina eri puolilla Saksaa ja tunsi aikansa musiikin hyvin, joten hän saattoi tuoreeltaan hyödyntää Haydnin Oxford-sinfonioiden mallia. ”Jena”-sinfonian arvoa se ei laske: sen musiikki on vinkeän eloisaa ja täysipainoista 1790-luvun kypsässä tyylissään. Varhempi A-duuri-sinfonia (noin 1790) on mozartmainen, hyväntuulinen buffa-käänteissään ja melodiikassaan. Yhteensä sinfonioita on yli 20 (1790–1817/8).

  

LONTOO

Lontoossa muusikoita työllistivät kuningashovin lisäksi muut aateliset, teatterit, kirkot, huvipuistot ja tavernat. Kaupungissa oli 1750 noin 700.000 asukasta. Julkinen konserttielämä alkoi jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin tärkein konserttisali oli Hickford’s Room, jossa alkoivat 1729 julkiset tilauskonsertit. Seuraavan merkittävän etapin muodostivat J. Chr. Bachin ja C. F. Abelin 1765 aloittamat tilauskonsertit ensin Carlisle Housessa, myöhemmin Hannover Square Rooms’ssa, jossa niitä jatkoivat (1775–) Professional Concerts -nimellä Cramer, Clementi ja Salomon  ja jossa myös Haydn vieraili. Concert of Ancient Music aloitti toimintansa 1776, ja Noblemen’s Subscription Concerts 1791, jonka vastapainona toimi 1780-luvulla Amateurs’ Concert -organisaatio. Royal Academy of Music aloitti 1822 musiikin ammattilaisten kouluttamisen.

Musiikkikustantamista hallitsi 1700-luvun ensipuoliskolla John Walsh, isä ja poika, ja vuosisadan toisella puoliskolla syntyi muitakin firmoja, kuten John Johnson, Bremner, Welcker, Preston, Thompson ja James Longman. 1800-luvun alussa perustettiin nykyisinkin tunnetut kustannustalot Boosey, Chappell, Cramer ja Novello. Pianonrakentajista tärkeimpiä olivat John Broadwood (1773–), Stodart (7716–), Erard (1786–) sekä Clementi yhdessä muiden kanssa (1802–).

William Boyce (1710–1779) teki muodoltaan konservatiivisia, osin Händel-kaikuisia ja konserttomaisia, mutta melodisesti ja rytmisesti tuoreita sinfonioita.

Carl Friedrich Abel (1723–1787) oli saksalaissyntyinen gambisti ja säveltäjä, joka asettui Lontooseen 1759–60. Hän oli isänsä lisäksi Bachin oppilas, jonka säveltämät kolmiosaiset sinfoniat (n. 1760) ovat vieläkin vaikuttavia.

J. Chr. Bach (1735–1782)

J. Chr. Bachin Lontoon sinfonioissa yhdistyy italialainen oopperatyyli mannheimilaiseen häikäisevyyteen. Sinfonioista monet ovat ooppera-alkusoittoja. Six Favourite Ouvertures in 8 Parts For Violins, Hoboys, Frenc Horns with a Bass for the Harpsicord and Violoncello (1763) ovat kaikki ooppera-alkusoittoja tempokaavassa nopea-hidas-nopea: nro 1 Orione, nro 2 La calamita de’ cuori, nro 3 Artaserse, nro 4 Il tutore e la pupilla, nro 5 La cascina, nro 6 Astarto (= Alessandro nell’Indie). Nämä ilmestyivät myös klaveerisovituksina.

Bach julkaisi myös toisen pääsääntöisesti ooppera-alkusoittoja sisältävän opuksen 18 Six Grand Overtures (n. 1782): nro 2 perustuu Lucio Silla -alkusoittoon (1776), nro 3 on Endimione-alkusoitto (1772), nro 4 käyttää pääosin Temistocle-alkusoittoa (1772) ja nro 6 perustuu oopperaan Amadis de Gaule (1779).

Bach sävelsi yhteensä yli 40 sinfoniaa/alkusoittoa, joissa hän on lajin tärkeimpiä kehittäjiä ennen Mozartia. Niistä op. 3 (1765),  op. 6 (Amsterdam, 1770) ja op. 8 (Amsterdam, n. 1776) sisältävät kukin kuusi konserttisinfoniaa peruskokoonpanolle jouset sekä kaksi oboeta/huilua ja kaksi cornoa. Suppeampia kokoelmia ovat Trois Simphonies op. 9 (Haag, 1773) sekä Deux sinfonies à grand orchestre niinikään op. 18 (Amsterdam, n. 1785). Sinfonioista Amsterdamin opus 18 käsittää jo suuremman orkesterin eli kaksi huilua, kaksi oboeta, kaksi fagottia ja kaksi cornoa jousien lisäksi; opuksen 18 kuuden alkusoiton sarjassa lisäksi mukana on kaksi klarinettia, kaksi trumpettia ja patarummut.

Seuraavassa ajalle tyypillinen kolmiosainen alkusoitto (= sinfonia) oopperaan Adriano in Siria (Hadrianus in Siria, 1765):


William Herschel (1738–1822) oli englantilainen urkuri, viulisti ja oboisti, säveltäjä ja orkesterinjohtaja, joka sävelsi 24 kolmiosaista galanttia sinfoniaa (1760–64) ja muuta soitinmusiikkia (1759–70) rinnan merkittävän astronomitoiminnan, jonka tuloksena hän löysi kahdeksan komeettaa.

Samuel Wesley (1766–1837) oli urkuri ja maansa tärkeimpiä klassisen ajan säveltäjiä. Hänen kynästään lähti kirkkomusiikin lisäksi neljä sinfoniaa (1784–1802), kaksi cembalokonserttoa, kahdeksan viulukonserttoa, kolme jousikvartettoa ja muuta kamarimusiikkia sekä klaveeriteoksia. Sinfonioista merkittävin on Haydnin ”Lontoon”-sinfonioista vaikutteita saanut neliosainen B-duuri-sinfonia (1802).

Ferdinand Ries (1784–1837)

Ries toimi Beethovenin oppilaaana, sihteerinä ja kopistina (1801–04). Esiinnyttyään eri puolilla Keski-Eurooppaa ja Skandinaviaa hän jäi Lontooseen pitkäksi aikaa (1813–24). Hän sävelsi kahdeksan Beethoven-vaikutteista sinfoniaa (1811–35). Sinfonia nro 3 Es, op. 90 (1815, julk. 1825) antaa mahdollisuuden tarkastella oppilaan ja opettajan välistä suhdetta molempien Es-duuri-sinfonioissa. Seuraavassa ajalle tyypillinen yhtyesovitus Riesin sinfoniasta nro 3 ensiviulun stemman alusta:

 

PARIISI

Pariisi oli Euroopan suurin metropoli: 1750 siellä oli lähes miljoona asukasta. Lähtökohtana pariisilaiselle konserttielämälle oli kuuluisa Concert spirituel -sarja (1725–90) orkestereineen, jossa aikansa kuuluisat muusikot ja säveltäjät esiintyivät ja jolle mm. Haydn ja Mozart sävelsivät. Muita konserttiorganisaatioita olivat Concert Italien (1726–), Concert Français (1727–) ja Concert des Amateurs (1769–). Myös aristokraatit olivat merkittäviä konserttien järjestäjiä: Le Riche de La Pouplinière oli heistä kuuluisin konserteillaan (1731–62); lisäksi mm. Louis François de Bourbonilla oli loistava orkesteri (1761–71).

Musiikin kaivertajia ja julkaisijoita Pariisissa oli lukuisia: Sieber, Boivin, La Chevardière sekä myöhemmin Pleyel, Erard, Gaveaux, Imbault, Leduc jne. Soitinrakentajista tärkeimmät olivat Erard ja Pleyel. Valtion konservatorion perustaminen 1795 professoreineen oli merkittävä askel musiikkielämän ammatillistamisessa vallankumouksen jälkeen: 1796 oppilaita oli 351 ja opettajia 115; oppikirjojen tuottaminen ja ohjelmistojen muodostuminen alkoivat samalla. Musiikkikritiikkiä harrastettiin jo varhain, 1791 lähtien Journal des débats -lehdessä; Correspondance des amateurs musiciens toimi 1802–05 ja La revue musicale 1827–35, kunnes syntyi La revue et gazette musicale de Paris (1835–80).

L.-G. Guillemain (1705-1770) julkaisi 6 triosinfoniaa kahdelle viululle ja bassolle (1740), jotka ovat ensimmäiset ranskalaiset sinfoniat.

François-Joseph Gossec (1734–1829)

Gossec on kuuluisin ranskalainen sinfonikko, joka sävelsi noin 60 sinfoniaa (1755–90), joilla hän on eräs sinfonian ”isiä” Haydnin ohella. Hän sekä vaikutti Beethovenin sinfoniatyyliin että sai itse tältä vaikutteita. Gossec sävelsi ensimmäisen ”metsästyssinfonian” Simphonie de chasse (n. 1773).

   

Henri-Joseph Rigel (Wertheim 1741–Pariisi 1799) oli saksalaissyntyinen, joka teki Pariisissa varsinaisen uransa (1767–). Siellä häneltä esitettiin ensi kertaa sinfonia Concert Spirituel -sarjassa 1774, ja hänen oratorionsa saivat suuren menestyksen. Hän oli 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä Pariisin tärkeimpiä muusikoita. Hän keskittyi loppuvaiheessa enemmän soiitnmusiikkiin ja sävelsi piano-, kamari- ja orkesterimusiikkia, jota valmistui 20 teoksen verran: seitsemän sinfoniaa (1767–86) ja soolokonserttoja.

Simon Le Duc (1742–1777) oli liian varhain kuollut ”Ranskan Mozart”, Concerts spirituels -sarjan ensiviulisti. Kolmiosaisissa kolmessa sinfoniassaan ja kolmessa orkesteritriossaan op. 2 hän yhdisti mannheimilaisuutta, ranskalaisuutta ja jopa Sturm und Drangia.

Giuseppe Maria Cambinista (n. 1746–1825) on kotoisin Livornosta, mutta ensimmäinen varmuudella tiedetty seuraava tosiasia on, että hän soitti 1767 alttoviulua kvartetissa Pietro Nardinin, Filippo Manfredinin ja Luigi Boccherinin kanssa. Saavuttuaan Pariisiin noin 1770 hän löi itsensä läpi 20:n symphonie concertanten kokoelmalla (1776), joka tyydytti yleisön makua. Hän sävelsi niitä noin 84, joista 28 on säilynyt; ne samoin kuin sinfoniatkin, joita on olemassa yhdeksän (julk. 1785–86), ovat yhdistelmä sulavaa galanttia ja täysklassista dramatiikkaa.

Ignaz Pleyel (1757–1831) oli wieniläissyntyinen Vanhalin ja Haydnin oppilas, joka oleskeli noin 1780–1795 Italiassa, Saksassa ja Englannissa, kunnes hän asettui 1795 Pariisiin musiikkikauppiaaksi ja säveltäjäksi. Pleyel kirjoitti 41 sinfoniaa ja runsaasti kamarimusiikkia. Musiikissaan hän on Haydn-tyylinen säveltäjä, joka oli vuoden 1800 paikkeilla Euroopan suosituin säveltäjä, sillä hän julkaisi musiikkiansa noin 2000 edition verran kaikkialla Amerikka mukaan lukien.

Étienne-Nicolas Méhul (1763–1817) tuli Ardenneilta 1779 Pariisiin, jossa hän julkaisi 1780-luvulla kaksi klaveerisonaattikokoelmaa, toisen optionaalisen viulun kera. Hän osallistui konservatorion toimintaan (1795–). Méhul sävelsi viisi teatterimaista sinfoniaa (julk. 1809–10), joissa kuuluu yhtäällä Haydn-, Mozart- ja Beethoven-vaikutteita, toisaalta Mendelssohn- ja Schumann-ennakointeja. Musiikki on harmonian ja orkesterin suhteen rohkeaa ja edistyksellisyyttä, jos kohta ei ajatuksiltaan yhtä keskittynyttä ja voimallista kuin Beethovenilla.

Anton/Antonín Reicha (1770–1836) oli böömiläissyntyinen Beethovenin ikätoveri ja ystävä, joka teki elämäntyönsä Pariisissa (1799–) säveltäjänä ja opettajana. Hänen kamarimusiikkituotantonsa on laaja ja sisältää erityisen hienoa puhallinmusiikkia. Vahvoja, klassis-esiromanttisia sinfonioita valmistui 15 (1800–24).

MUITA BÖÖMILAISSYNTYISIÄ SINFONIKKOJA

Useimmat böömiläismuusikot asettuivat Mannheimiin tai Wieniin, mutta heitä riitti muuallekin, mm. Berliiniin (F. Benda) ja Gothaan (G. Benda).

Josef Mysliveček (Praha 1737–Rooma 1781) oli ”Böömin Mozart”, joka italianisoitui (1763–) ja sävelsi menestysoopperoita (mm. Bellerofonte; Napoli 1767) Italiassa, joskaan myöhäinen Armida (1779) ei enää onnistunut (oopperoita hänellä on kaikkiaan 23). Myslivecekiltä on säilynyt kuusi sinfoniaa (1760), jotka ovat galanttisuudessaankin vereviä teoksia. Mozart tapasi hänet 1770 Bolognassa sekä myöhemmin 1777 Münchenissä, kun Myslivecek oli jo sairas mies.

Anton Rösler (Antonio Rosetti)

Böömiläissyntyinen Anton Rösler  (n. 1750–1792) , joka otti italialaisnimensä Antonio Rosetti noin 1773, työskenteli Swaabiassa ja Mecklenburgissa Saksassa. Sinfoniat sijoittuvat Mozartin läheisyyteen; g-molli-sinfonia (1787) kuuluu klassikoiden parhaimmistoon. Rosetti sävelsi yli 20 sinfoniaa. Hän on neliosaisissa sinfonioissaan parhaimmillaan originaali ja dynaminen säveltäjä. Seuraavassa näyte F-duuri-sinfonian op. 13/1 (1784–5) avausosasta:

Franz Xaver Dussek (1731–99) oli siitä harvinainen böömiläissäveltäjä, että hän toimi paljon myös Prahassa, jonka musiikkielämän keskeisnimi hän oli, joskin hän vaikutti myös Wienissä. Hän ystävystyi sopraanovaimonsa kautta Mozarteihin ja osallistui Figaron häiden esityksen valmisteluihin Prahassa. Leopold epäili Dussekin huonoa vaikutusta Wolfgangiin, sillä tämä havaitsi Dussekin tulevan hyvin toimeen Prahassa vapaana muusikkona. Dussekin sinfoniat ovat 1760–70-luvuilta, ja ne ovat mainiota teoksia puhaltimineen sekä kansanmusiikkivaikutteineen.

Luka Sorkočević (1734–89) oli kroatialainen, Dubrovnikissa vaikuttanut säveltäjä, jonka kolmiosaiset sinfoniat (1750–70) ovat elävää, kansanomaista ja melodiikan ilmeikästä musiikkia.

IBERIALAISIA SINFONIKKOJA

Carlos Baguer (1768–1808) oli katalonialainen (Barcelona) säveltäjä, joka yhdisteli Haydn-vaikutteita espanjalaisiin piirteisiin. Hän kirjoitti 19 sulavaa sinfoniaa.

Juan Crisóstomo de Arriaga (1806–1826) syntyi Bilbaossa ja oli suurlahjakkuus, joka siirtyi 1821 Pariisiin opiskelemaan ja ehti kirjoittaa oopperan, kaksi alkusoittoa, sinfonian d (Mozart- ja Beethoven-vaikutteita) sekä kolme jousikvartettoa (1824), joissa on jopa esiromanttisia piirteitä (Schubert, Mendelssohn).

João Domingos Bomtempo (1775–1842) oli portugalilaispianisti- ja säveltäjä, ”Portugalin Beethoven”, jonka kaksi sinfoniaa (1810) ja kuusi pianokonserttoa (1804–) ovat Mozartin ja Beethovenin välimaastossa.

Tanskalaissinfonikkoja

Johann Ernst Hartmann (Gross Glogau 1726–Kööpenhamina 1793) oli sleesialaissyntyinen (nyk. Puola) säveltäjä, josta tuli 1766 muusikko Tanskan hoviin ja parin vuoden päästä sen musiikinjohtaja. Hän oli merkittävä Singspiel-säveltäjä, mutta myös klaveeri- ja orkesteriteoksia on säilynyt. Tuotannon määrästä ei ole tietoa, sillä suuri osa siitä tuhoutui Kööpenhaminan Christianborgin linnan palossa. Neljä sinfoniaa on säilynyt: neliosainen D-duuri-sinfonia julkaistuna (Amsterdam, 1770) ja kolme muuta, kolmiosaista sinfoniaa käsikirjoituksena Oslossa. Niissä kuuluu mannheimilaisten vaikutus ja varhaisen Haydnin läheisyys.

C. E. Friedrich Weyse (1774–1842) oli saksalaissyntyinen säveltäjä, joka asettui Tanskaan, ja sävelsi seitsemän, loppupäästä romanttisiakin sävyjä saavaa sinfoniaa. Seuraavassa avausosan johdannon ja nopean vaiheen alut c-molli-sinfoniasta nro 6 (1798/1800):

 

Joseph Martin Kraus (1756–1792)

Kraus, ”Ruotsin Mozart”, oli saksalaissyntyinen, 1778 ruotsalaistunut (ooppera)säveltäjä, jota Gluck ja Haydn arvostivat ja joka kirjoitti 15 sinfoniaa (12 säilynyt), kolme alkusoittoa, yhdeksän jousikvartettoa ym. kamarimusiikkia. Musiikissa on Mannheimin koulun vaikutus tuntuvilla, ja siitä löytyy jopa varhaista romanttista tunteilua. Haydn sanoi, että sinfoniaa (1783) ”tullaan pitämään tulevina vuosisatoina mestariteoksena … vain harvat osaavat säveltää jotain vastaavaa”.

KLASSINEN KONSERTTO

Tartini, Hasse, Monn ja C. Ph. E. Bach sävelsivät vielä konserttoja, joissa barokin ritornelloperiaate on etusijalla. Noin 1750 konsertto alkoi menettää suosiota sinfonian lisätessä sitä, joten sinfonia alkoi vaikuttaa konserttoon. Pelkän jousiyhtyeen sijaan konsertoissakin alkoi esiintyä puhaltimia. Konserton tyyli muuttui galantiksi.

Ritornellomuoto väistyi osittain sonaattimuodon vaikutuksesta ja ne sulautuivat yhteen ritornelloja yhä sisältäväksi sonaattikonserttomuodoksi, jolloin keskeiselle sijalle tuli sävellajien polaarinen vastakkaisuus solaarisen kiertämisen sijaan. Pianokonsertosta tuli yhä suositumpi viulukonserton ohelle. Useat konsertot ovat olleet esittäjiensä käytössä vain käsikirjoituksina ja ovat sittemmin hävinneet – tai sattumalla ja onneksi löytyneet, kuten Haydnin C-duuri-sellokonsertto.

Italia

Useimmat 1760–80 kirjoitetut konsertot ovat joko hävinneet tai jääneet painamatta. Piccinnin huilukonsertto (1768) on löytynyt äskettäin. Galuppi sävelsi lukuisia klaveerikonserttoja, joista yksi on löytynyt, galantti F-duuri-konsertto (n. 1760).

Pietarin hovissa työskenteli joukko italialaisia maestroja, joilta on säilynyt konserttoja: mm. viulisti Antonio Lolli (n. 1725–1802) teki 11 virtuoosista viulukonserttoa (1764–), osin Sturm und Drang -tyyliin.

Giovanni Mane Giornovichi (1735–1804) oli italialais- tai mahdollisesti kroatialaissyntyinen viulisti, joka taitavalla soitollaan edelsi Viottia ja valmisti ranskalaista viulukonserttoa. Hän esiintyi ympäri Eurooppaa, mutta eräänlaiseksi kiintopisteeksi muodostuivat Moskova ja Pietari, jossa Giornovichi kuoli. Keskeistä musiikki edustavat 16 viulukonserttoa, ja hänen varhaiset 1770-luvun konserttonsa (nrot 1–6) edustavat loistokasta galanttia viulismia, johon 1780-luvun tuotanto ei tuonut suurtakaan tyylinmuutosta. Merkittävää konsertoissa on teknisen briljanssin ohella hitaiden osien vakiintuminen romansseiksi sekä finaalien rondo-luonne.

Vincenzo Manfredinin (1737–99) B-duuri-cembalokonsertto esitettiin Pietarissa 1769. Paisiellolla on viisi pianokonserttoa (n. 1781–88). Cimarosan konsertto kahdelle huilulle (1793; Wien) on kaunis teos oopperan Salainen avioliitto tuntumasta; B-duuri-konsertto klaveerille on tavanomainen sävellys.

Itävalta

Eritoten urku- ja cembalokonserttoja sävellettiin Wienissä. Georg Reutter nuor. (1708–1772) oli Haydnin opettaja, joka sävelsi useita urkukonserttoja.

G.M. Monn (1717–50) oli omana aikanaan J. Stamitzin vastine Wienissä. Hänen 10 klaveerikonserttoansa esittelivät Wienissä ensi kertaa galantin tyylin. Viulukonsertto (1747) edelsi Haydnia, ja sellokonsertto käyttää laajasti sellon rekistereitä hyväkseen. Monn on tullut myöhemmin kuuluksi Schönbergin käsittelyistä: tämä realisoi sellokonserton continuostemman (1911–12) sekä samoin basson D-duuri-klaveerikonsertton (F41), josta sittemmin muokkaantui sellokonsertto Pablo Casalsille.

Leopold Mozartin (1719–87) konsertoista suurin osa on kadonnut, mutta säilynyt on huilukonsertto (ennen 1755), trumpettikonsertto (1762) sekä joviaali konsertto kahdelle käyrätorvelle (1752).

F. X. Brixi (1732–1771) oli böömiläisurkuri, Haydnin kollega, joka sävelsi viisi urkukonserttoa, joista muuan D-duurissa on loistokas trumpettien ja patarumpujen kera. L. Hofmann sävelsi liki 60 konserttoa: tusinoittain klaveerikonserttoja sekä lisäksi viulu-, sello-, huilu- ja oboekonserttoja.

J. C. Wagenseil opetti kuninkaallista perhettä Schönbrunnissa ja sävelsi klaveerikonserttojen lisäksi myös konserttoja huilulle, viululle, uruille, sellolle ja alttopasuunalle. Joseph Anton Steffan/Josef Antonín Štěpán (1726–1800) oli Maria Antoinetten opettaja, joka sävelsi klaveerikonserttoja, mm. B-duuri-konserton.

J. G. Albrechtsberger (1736–1809) oli Beethovenin opettaja, joka sävelsi erinäisiä cembalo- ja urkukonserttoja, yhden pasuunakonserton, lukuisia munniharppukonserttoja sekä konserton ja neljä konsertiinoa harpulle (1772–73). Mysliveček sävelsi kahdeksan Mozartin tuntumaan tulevaa viulukonserttoa (n. 1772–78). Dittersdorf sävelsi kymmenittäin konserttoja, mm. viululle ja kontrabassolle.

M. Haydnilla on mm. viulukonsertto B (1760), kaksoiskonsertto C uruille ja alttoviululle, käyrätorvikonserttoja (1762) sekä kaksi huilukonserttoa D (1763). Salierin klaveerikonsertot C- ja B-duuri (molemmat n. 1773) ovat tosi näyttäviä.

Kozeluchin fagottikonsertto C-duuri on suuri konsertto trumpettien ja patarumpujen kera. 22 klaveerikonserttoa osoittavat hänet lajin suhteen Mozartin rinnakkaishahmoksi.

Vanhal oli ahkera konserttosäveltäjä: niitä on 19 klaveerille ja 15 viululle, joista erään solistina Mozart esiintyi (1777), 11 huilulle, 9 uruille, muutama sellolle, alttoviululle ja fagotille sekä yksi konsertto erikseen oboelle, klarinetille, kontrabassolle ja trumpetille.

Hoffmeister oli Vielschreiber, jonka kynästä lähti 25 huilukonserttoa, 14 klaveerikonserttoa ja parikymmentä muuta konserttoa. Franz Krommer/František Kramár (1759–1831) sävelsi yhdeksän viulukonserttoa (1802–) sekä muutamia konserttoja puhaltimille, joista Es-duuri-klarinettikonsertto op. 36 (1803) on edustavin.

Antonio Cartellieri (1772–1807) oli italialais-böömiläisen laulajapariskunnan Gdanskissa syntynyt vesa, joka opiskeli ensin Berliinissä ja sitten Wienissä Beethovenin tapaan Albrechtsbergerin sekä Salierin johdolla ja jonka Beethoveniakin tukenut ruhtinas Lobkowitz palkkasi kapellimestarikseen. Häneltä on olemassa huilukonserton lisäksi kolme täysmittaista ja vaativaa soolokonserttoa klarinetille, jotka ovat klassisen klarinettikirjallisuuden keskeisteoksia, sekä konsertto kahdelle klarinetille.

Franz Xaver Mozartin (1791–1844), Mozartin muusikkipojan pianokonsertot nro 1, C, op. 14 (1811) ja nro 2, Es, op. 25 (1818) ovat eräine esiromanttisine piirteineen – rinnakkaisesti Hummelin kanssa – tekemässä pientä pesäeroa wieniläiseen perintöön: ne ovat sulavia tuotteita kuuluisan isän jalanjäljissä, sillä Franz Xaver oli taitava pianisti.

Pariisi

Symphonie concertante (= konsertoiva sinfonia), oli ranskalaisten erityisesti hellimä muoto, 1770-luvun muoti-ilmiö. Se ei ollut oikeastaan sinfonia, vaan barokin konserttoa jatkava orkesteriteos, jossa on yleensä kaksi solistia (useimmiten viuluja, mutta myös puhaltajia voi olla sekä molempia sekaisin). Mozartkin sävelsi niitä, ja vielä Beethovenin kolmoiskonsertto sekä Brahmsin kaksoiskonsertto kuuluvat lajin myöhäisiin edustajiin.

C. Stamitz ja Cannabich sävelsivät näitä kymmenittäin. Cambini oli kaikkein rakastetuimpia konsertoivan sinfonian viljelijöitä. Chevalier de Saint-Georges (n. 1739–1799) oli Guadeloupessa syntynyt mulatti, joka julkaisi sarjan somia sinfonia concertanteja op. 9 (1777) sekä sävelsi 12 täyspätöistä viulukonserttoa. Jean-Baptiste Davaux (1742–1822) julkaisi useita lajin edustajia (1772–). Simon LeDuc (n. 1745–1777) sävelsi lajin edustajan kahdelle viululle G (1774), jossa on peräti 16 stemmaa.

François Devienne (1759–1803) oli huilisti ja fagotisti, joka sävelsi konserttoja yhdestä kahteen solistille; Mozartin fagottikonsertto B, K Anh. 230A, on hänen tekemänsä. Devienne sävelsi 12 huilukonserttoa, jotka ovat olemassa myös viulun ja sellon säestyksellä (1782–1803), sekä neljä konserttoa ”suosikkilauluihin” (d’airs connus), neljä fagottikonserttoa ja kaksi käyrätorvikonserttoa. Jean François Tapray (1738–1819) sävelsi mm. urkukonserton sekä Simphonie concertante Es-duurin op. 9 (1778) cembalolle, fortepianolle, viululle ja orkesterille.

Jean-Baptiste Krumpholz/Jan Křtitel (1747–90) oli kenties kuuluisin klassisen ajan harppuvirtuoosi. Opiskeltuaan Haydnin johdolla (1773–) ja soitettuaan Esterházyssä hän teki laajan konserttimatkan päätyäkseen Pariisiin (1777). Hänellä oli epäonnea elämässään, ja Dussekin kaapattua mukaansa Krumpholzin vaimon, harppusäveltäjä hukuttautui Seineen. Krumpfholz kehitti harpun mekanismeja ja hänen nimiinsä pantu harppukoulu ilmestyi 1800. Usein ohjelmalliset harppusonaatit sekä seitsemän harppukonserttoa kuuluvat soittimen perusohjelmistoon.

Giovannni Battista Viotti (1753–1824) pakeni Torinosta Pariisiin ja Lontooseen. Hän sävelsi 24 viulukonserttoa, joista nro 22, a-molli (1794), enteilee jo osin romantiikkaa.

Frédéric (Matthäus) Blasius (1758–1829) oli elsassilaissyntyinen säveltäjämuusikko, joka soitti viulua, klarinettia ja fagottia sekä toimi merkittävissä viroissa Pariisissa (Koomisessa Oopperassa ja Konservatoriossa). Oopperoiden ja kamarimusiikin ohella hän sävelsi kolme viulukonserttoa (1797-1801) sekä neljä klarinettikonserttoa (1802–05).

Pleyel sävelsi suuren määrän sekä konserttoja että konsertoivia sinfonioita, joissa hän välillä on Haydnin lähettyvillä, välillä tavanomainen säveltäjä. Pleyel onnistui sulattamaan Vanhalilta (1772) ja Haydnilta (1777) oppimansa tekniikan briljanttiin galanttiin tyyliin, jossa muodikkuus ja omaperäisyys yhdistyivät suosiota sekä Pariisissa että Lontoossa herättävällä tavalla. Hän julkaisi myös monia teoksia erilaisina soitinyhdistelmäversioina, esimerkiksi vetävä C-duuri-sellokonsertto (Ben 106; 1795) löytyy myös klarinetti- ja huilukonserttoina.

Myös Gossec ja Grétry kunnostautuivat konserton ja sinfonisen konserton parissa.

Saksa

Protestanttisessa Pohjois-Saksassa Bachin perheen vaikutus oli tuntuva. C. Ph. Em. Bach kirjoitti yli 50 konserttoa, jotka lähes kaikki ovat klaveerille, joskin myös huilu-, oboe- ja sellokonserttojakin löytyy. Hienoja ovat mm. d-molli-konsertto W23 (1748), A-duuri-konsertto W29 sekä c-molli-konsertto W31 (molemmat 1753). Kuudesta konsertosta W43 (1771) parhaita ovat nro 2, D-duuri, nro 4, c-molli, ja nro 5, G-duuri. C. Ph. Em. Bachin konsertoissa näkyy siirtymä barokista klassismiin. J. Chr. Fr. Bach: sävelsi yhden ihmeellisen konserton fortepianolle ja alttoviululle. W. Fr. Bach sävelsi useita cembalokonserttoja, joista edustavia ovat D-duuri-konsertto, Falk 41, ja e-molli-konsertto, Falk 43 (1767–70).

Fredrik Suuri ja hänen hovisäveltäjänsä Quantz kirjoittivat molemmat tuhottomasti huilukonserttoja.

Johann Molter (1696–1765) toimi säveltäjämuusikkona mm. Eisenachissa ja Karlsruhessa sekä sai kahdella Italian-vierailullaan galantin musiikin tartunnan. Hänen mittava tuotantonsa käsittää toista sataa kamariteosta, 170 sinfoniaa sekä 47 konserttoa lähes kaikille soittimille, mutta niistä kuusi klarinetille sävellettyä (1747–50) ovat pysynyt suosiossa soittimensa liki ensimmäisinä konserttoina, vaikkeivat ne olekaan helppoja D-klarinetin käytön vuoksi.

J. Stamitz/Stamic sävelsi kuusi viulukonserttoa, useita huilukonserttoja, klaveerikonserttoja sekä konsertot oboelle ja klarinetille. K. Stamitz/Stamic sävelsi 15 viulukonserttoa, kolme alttoviulukonserttoa, kahdeksan huilukonserttoa, oboekonserton, 10 klarinettikonserttoa, seitsemän fagottikonserttoa, kolme käyrätorvikonserttoa sekä kaksi klaveerikonserttoa. Anton Stamitzilla on jokunen sinfonia concertante, kymmenisen viulukonserttoa, samoin muutama alttoviulu-, huilu- ja klaveerikonsertto.

J/G. Benda sävelsi lukuisia cembalokonserttoja, useita mollisävellajeissa, joista f-molli-konsertto (1770-luvun loppu) on laatuteos. F. Benda sävelsi aikoinaan juhlittuja viulukonserttoja.

Filzin huilukonsertto D on suurenmoinen teos ja eräs monista Mannheimin orkesterin taitaville soittajille kirjoitetuista teoksista. Johann Baptist Wendling (1723–97) oli aikansa juhlituimpia huilisteja, joka kirjoitti soittimelleen 14 konserttoa (n. 1749–81).

Johann Wilhelm Hertel (1727–89) oli berliiniläisäveltäjien (F. Benda, Graunit, C. P. E. Bach) vaikutuksessa kasvanut säveltäjä, joka toimi Schwerinissä. Hän kirjoitti liki puolisen sataa konserttoa, 15 klaveerille, yhdeksän viululle sekä muille soittimille, joista oboekonserttoja soitetaan yhä.

Franz/František Pokorny/Pokorný (1729–94) oli böömiläissyntyinen, Mannheimissa opiskellut, Wallersteinissa ja Regensburgissa toiminut säveltäjä, joka kirjoitti peräti 140 sinfoniaa, yhdeksän concertantea sekä konserttoja huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja klarinetille.

Ernst Wilhelm Wolf (1735–92) sävelsi Weimarissa 25 klaveerikonserttoa, joista ei puutu keksintää ja solistista säihkettä. Johann Gottlieb Naumann (1741–1801) oli juhlittu dresdeniläissäveltäjä, joka kirjoitti B-duuri-klaveerikonserton.

Joseph Fiala (1748–1826) oli böömiläissyntyinen oboisti, sellisti ja alttoviulisti, joka toimi Saksan eri hoveissa muusikkona. Hän ystävystyi 1777 Mozartin kanssa ollessaan Münchenin hovikapellin oboistina. 10 sinfonian lisäksi Fiala sävelsi 17 konserttoa sekä useamman soittimen yhdistelmälle (sinfonia concertante) että solistisille soittimille: viisi sellokonserttoa, kolme oboekonserttoa, kaksi fagotille, yhden konserton erikseen huilulle, trumpetille sekä englannintorvelle/käyrätorvelle.

Josef Rejcha (1752–95), Antonín Reichan setä, oli sellistikapellimestari ja toimi muusikkona eri puolilla Saksaa, mm. Wallersteinissa (1774–), sekä kapellimestarina Bonnissa (1785–). Hän sävelsi 10 Leopold Mozartin ja Michael Haydnin arvostamaa sellokonserttoa, jotka asettavat soittajalle haasteita.

Franz Wilhelm Tausch (1762–1817) oli klarinetisti ja basettitorven soittaja, joka toimi Münchenissä ja Preussin hovissa muusikkona sekä opettajana, jonka oppilaita ovat mm. Heinrich Bärmann sekä Bernhard Crusell. Hän sävelsi kaksi klarinettikonserttoa (1796) ja kaksi concertantea kahdelle klarinetille (1800, 1818) sekä kamarimusiikkia klarinetille ja basettitorvelle. Tauschin merkitys klarinetinsoiton kehitykselle oli keskeinen.

Franz Danzi (1763–1826) oli pianisti ja sellisti ja toimi Mannheimissa, Münchenissä, Stuttgartissa ja Karlsruhessa. Hän oli oopperoissaan tärkeimpiä saksalaisia esiromantikkoja, joskin nykyään hänet tunnetaan kenties hieman epäoikeutetusti lähinnä puhallinteoksistaan sekä neljästä toki edustavasta huilukonsertosta (n. 1804–n. 1813), vaikka hän sävelsi konserttoja myös pianolle, sellolle, fagotille ja käyrätorvelle.

Antonio Rosetti ja Friedrich Witt (1770–1837) sävelsivät Wallerstein ruhtinaalle Etelä-Saksassa käyrätorvikonserttoja, jotka toimivat esikuvina Mozartille. Rosetti kirjoitti konserttoja kosolti: 12 käyrätorvikonserton lisäksi 12 huilukonserttoa, seitsemän oboekonserttoa, kuusi viulukonserttoa, viisi fagottikonserttoa, neljä klaveerikonserttoa, neljä klarinettikonserttoa sekä alttoviulukonserton. Rosetti kirjoitti soittimille taituruutta edellyttäviä osuuksia.

Espanja

Boccherini sävelsi 11 sellokonserttoa, joista tosin osan tekijyys on epävarma. Ainakin neljä Pariisissa julkaistua konserttoa on varmaa (1770–71) sekä viides konsertto op. 34 (Wien, 1785); lisäksi B-duuri-sellokonsertto (Gérard 482) voi olla Boccherinin samoin kuin Es-duuri-cembalokonsertto, mutta esim. D-duuri-viulukonsertto ja D-duuri-huilukonsertto (?) eivät ole hänen käsistään. Boccherinin konsertot ovat virtuoosisia, mutta niiden tempot ovat kohtuullisia ja orkestrointi vaatimatonta.

Gaetano Brunetti (n. 1740–1808) oli toinen Espanjassa työskennellyt italialainen, jonka sinfonia concertantet on vastikään julkaistu. Solerilta on löytynyt kuusi konserttoa kaksille uruille.

Englanti

Handelin jalanjäljissä sävelsivät urkukonserttoja mm. Charles Avison (1710–1770), John Stanley (1713–1786) ja William Boyce (1710-1779). Bachin oppilas Carl Friedrich Abel (1725–87) sävelsi kuusi huilukonserttoa (1759, 1783), kaksi sellokonserttoa sekä viulukonserton; hänen omia soittimiaan olivat bassogamba ja cembalo.

J. Chr. Bachin galantti konserttotyyli tuli hänen mukanaan Englantiin. Konsertoissa, jotka on sävelletty yhä harrastajia silmällä pitäen, sonaattiperiaate alkaa näkyä jo, vaikka ritornellolla on vielä merkittävä rooli. Opuksen 1 kuusi cembalokonserttoa (1763) on sävelletty vain kahdelle viululle ja sellolle (soolon lisäksi). Kuusi konserttoa op. 7 (1770) on yhä samalle kokoonpanolle. Opus 13, A Third Sett of Six Concertos for the Harpsichord or Piano Forte (1777), sisältää jo kaksi oboeta ja käyrätorvea ad libitum ja opuksesta nro 4, B-duuri, on kaunis. Bach sävelsi konserttoja myös huilulle, oboelle ja viululle sekä sinfonia concertanteja jopa neljälle soolosoittimelle; kaikkiaan hänellä on 30 klaveerikonserttoa.

Sir William Herschel (1738–1822) oli saksalaissyntyinen, 1756 Englantiin asettunut astronomi ja ja muusikko, joka sävelsi omille soittimilleen, oboelle ja viululle, muutamia tyylillisesti varhaista klassismia edustavia konserttoja. James Hook (1746–1827) oli lapsinero, joka sävelsi kahdeksanvuotiaana ensimmäisen (sittemmin kadonneen) oopperansa, urkuri ja suosittu laulusäveltäjä yli 2000 laulullaan. Häneltä on hukkunut paljon musiikkia, mutta säilynyt on seitsemän klaveerikonserttoa, 12 urkukonserttoa sekä klasinettikonsertto (1812).

Johann Samuel Schroeter (1750–1788) oli hänkin ulkomaalainen Lontoossa, jossa hän sävelsi klaveerikonserttoja. Muzio Clementiltä (1752–1832) löytyy C-duuri-konsertto pianolle, jonka hän sovitti myös sonaatiksi op. 33/3 (1794). Thomas Linley nuor. (1756–78) oli nuorena kuollut lahjakkuus, joka kirjoitti yli 20 viulukonserttoa (–1775). Niistä vain yksi on säilynyt kokonaan, ja se osoittaa Mozartiin verrattavaa sävelkielen sujuvuutta. Jan Ladislav/Johann Ladislaus Dusík/Dussek (1760–1812) sävelsi 12 klaveerikonserttoa, jotka ovat sekä kauniita legato-soinnissaan että näyttäviä kuluissaan, joten ne ovat sikäli täysin elvyttämisen arvoisia teoksia.

Samuel Wesley (1766–1837) oli musiikkisuvun keskeinen edustaja, urkurisäveltäjä ja ihmelapsi, jota William Boyce piti ”Englannin Mozartina”. Kun perhe muutti Lontooseen (1776), Samuel ja hänen Charles-veljensä alkoivat antaa (1779–87) julkisia konsertteja ja kirjoittaa musiikkia niihin. Loukkaantuminen 1787 aiheutti maanis-depressiivisen mielen esiinmurtautumisen, joten loppu-ura oli vaikea, vaikka hän jatkoi etenkin kirkkomusiikin säveltämistä. Mestarillisen B-duuri-sinfonian (1802) – sinfonioita on yhteensä neljä – lisäksi tuotanto käsittää kahdeksan viulukonserttoa (1779–85), kolme urkukonserttoa (1787–1814/16) sekä kaksi klaveerikonserttoa (n. 1774).


This entry was posted in Ei kategoriaa. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s