Mozart soitinsäveltäjänä

WOLFGANG (AMADÉ) MOZART

Mozart syntyi Salzburgissa 27.1.1756, jossa sijaitsi arkkipiispanistuin, ja sai kasteessa nimen Joannes Chrysost[omus]Wolfgangus Theophilus [Mozart]; hän kuoli Wienissä 5.12.1791.


Mozartin kastetodistus

Hän käytti useimmiten nimeä Wolfgang Mozart; jos käytti kolmea nimeä, niin silloin Theophiluksen (= Jumalan rakastama, joka on transkriptio kreikasta) joko ranskalaista (Amadé) tai italialaista (Amadeo) muotoa. Mozartin nimestä yleisimmin käytetty versio Wolfgang Amadeus Mozart on kustantajien keksimä muoto, sillä Amadeus-nimeä (Theophilus latinaksi) Mozart ei itse käyttänyt koskaan, paitsi pilailumielessä kahdesti kirjeessään, ja silloin aina pidempänä pilailuversiona Wolfgangus Amadeus Mozartus. Järkevintä on puhua säveltäjästä nimellä Wolfgang Mozart tai W. A. Mozart, emmehän käytä Haydnistakaan muotoa Franz Joseph Haydn, vaan Joseph Haydn.

Leopold Mozart

Leopold-isä(1719–87) oli laajasti sivistynyt, arkkipiispan kapellin viulisti, myöhemmin varajohtaja ja kohtalaisessa maineessa oleva säveltäjä. Hän kirjoitti viulukoulun Gründliche Violinschule (1756) (suom. Viulunsoiton perusteet, 1988), joka on tärkein lähde 1700-luvun keskivaiheen esityskäytännön kannalta Quantzin huilukirjan (1752) ja C. Ph. E. Bachin klaveerikirjan (1753) ohella.

Leopoldin sävellystuotantoa ei ole arvioitu koskaan kunnolla, sillä eräät populaarit ja rustikaalit teokset, kuten Sinfonia da caccia (Metsästyssinfonia) ja divertimentot Die Bauernhochzeit (Talonpoikaishäät) sekä Die musikalische Schlittenfahrt (Musiikillinen rekiretki), ovat pitkälle määritelleet suhtautumisen häneen. Leopold sävelsi kuitenkin laajan tuotannon kirkkomusiikkia, sinfonioita, konserttoja, serenadeja, divertimentoja, tansseja, marsseja, kamari- ja pianomusiikkia (mm. kolme merkittävää pianosonaattia, julk. 1759–63)

Isä omisti aikansa ja mielenkiintonsa Wolfgangin musiikilliselle ja yleissivistykselle tämän varhaisvuosista alkaen. Wolfgang oli ikävuosien 6–18 (1762–73) välillä jatkuvasti liikkeessä isän, joskus myös muun perheen kanssa, sillä hän oli jo kuusivuotiaana ihmelapsi ja pianovirtuoosi, pian myös urkuri ja viulisti, joka soitti sävellyksiä prima vista, sävelsi, improvisoi variaatioita, fantasioita ja fuugia.

Tärkeimmät matkat

*ihmelasten Nannerl ja Wolfgang matkat Müncheniin, Wieniin ja Bratislavaan (1762–63)
*suuri Euroopan-tournee (3,5 vuotta) Münchenin ja Frankfurtin kautta Pariisiin, Lontooseen ja Hollantiin (1763–66)
*toinen matka Wieniin (1767–69; Bastien und Bastienne)
*kolme Italian-matkaa (1769–73), joista ensimmäinen Roomaan, Napoliin ja Bolognaan (1769–71; Mitridate, ré di Ponto), toinen matka Torinoon, Milanoon ja Venetsiaan (1771, Ascanio in Alba), kolmas matka Milanoon 1772–73 (Lucio Silla)
*Wieniin (1773)
*Müncheniin (1774–75, La finta giardiniera)
*Pariisiin (Wolfgang ja äiti Anna Maria, joka kuolee heinäkuussa 1778 Pariisissa) Münchenin ja Mannheimin kautta (1777–79; sinfonia D, K. 297/300a)
*Müncheniin ja Wieniin (1780-81; Idomeneo)
*Salzburgiin (1783; c-molli-messu, ”Linzin sinfonia”)
*Prahaan (1787; Don Giovanni, ”Prahan sinfonia”)
*Dresdeniin, Leipzigiin ja Berliiniin (1789)
*Frankfurtiin (1790; ”Kruunajaiskonsertto”)
*toinen matka Prahaan (1791; La clemenza di Tito)

Mozart lyhyesti

Yhteensä Mozart oli 10 vuotta elämästään matkoilla. Wolfgang sävelsi 5-vuotiaana ensimmäiset menuettinsa, 6-vuotiaana sonaatteja pianolle (ja viululle), 8-vuotiaana ensimmäisen sinfoniansa, 10–11-vuotiaana kirkko- ja teatterimusiikkia. Wieniläinen Ludwig Köchel julkaisi 1862 Mozartin sävellysten luettelon, Köchel-Verzeichnis (lyhennettynä KV tai K), joka sisältää 626 sävellystä suurin piirtein aikajärjestyksessä.

Isän perusteellisen opetuksen, matkojensa ja kykynsä ansiosta matkia kaikkea kuulemaansa musiikkia Mozart loi synteettisen ”sekatyylin”, jossa on aineksia kaikista aikansa yksilö- ja kansallisista sävellystyyleistä. Täytyy tosin muistaa, että Mozartin täysi mestaruus alkaa vasta 1780-luvulla Haydniin, Bachiin ja Handeliin tutustumisen myötä.

Mozartista tuli kosmopoliittinen, tekniikaltaan taidokas ja ilmaisuvoimaltaan ainutlaatuinen (kokemukset oopperan parissa!) säveltäjä, jonka musiikki tuntuu kohoavan päivänkohtaisuuden yläpuolelle. On usein vaikeaa löytää siitä suoraa omaelämäkerrallista sisältöä (poikkeuksiakin on!), luontoa tai yhteiskuntaa koskevia filosofisia ajatuksia (vaikka oopperat ovat toisinaan aiheenvalinnaltaan hyvinkin kantaaottavia) – se on ajattelua musiikin keinoin, joka saa tuoreutensa musiikillisten tyylien ja karakterien unenomaisen varmasta yhteenpunomisesta. 

Mozartin lapsuus ja varhaisnuoruus (–1773)


Nuoren Wolfgangin muotokuva Maria Teresian lahjoittamassa juhla-asussa Pietro Antonio Lorenzonin (?) maalaamana (1763)

Koko perhe äiti Anna Marien (k. 3.7.1778 Pariisissa) ja Nannerl-sisaren (Maria Anna, 1751–1829) kera olivat matkoilla 1763–66.


Louis Carrogis de Carmontellen akvarelli (syyskuu 1763) Mozartien saavuttua Pariisiin: Wolfgang cembalon ääressä, isä Leopold soittaa viulua ja Nannerl pitää nuottiarkkia ja on laulavinaan.

Pariisissa Wolfgang tutustui Johann Schobertin musiikkiin ja klaveeritaitamiseen, Lontoossa J. Chr. Bachin piano-, sinfonia- ja oopperamusiikki olivat ratkaisevia italialaisen tyylin omaksumisessa, ja Mozart sävelsi ensimmäiset sinfoniansa, samoin pianokonserttonsa useiden pariisilaissäveltäjien (J. Chr. Bach, Raupach, Schobert, Honauer, Eckard) sonaattiosia sovittamalla.




Mozart sävelsi 1. sinfoniansa, K. 16 (1765/65), J. C. Bachin kolmiosaisten ooppera-alkusoittojen mallin pohjalta.

Hollannissa valmistui Galimathias musicum KV 32 (1766), merkillinen teos, quodlibet, joka on sekoitus kansanlauluja ja -tansseja, ja päätösosa fuuga Hollannin kansallislaulusta Willem von Nassau, sillä teos oli William V:n virkaanvihkimismusiikkia kahdelle viululle ja oboelle ja cornolle, altolle, cembalolle ja fagotille sekä violonelle.

Salzburgissa Mozart sävelsi 1767 lyhyen oratorion Die Schuldigkeit des ersten Gebotes (Ensimmäisen käskyn velvoite) ja kouludraaman Apollo et Hyacintus. Wienin-matkalla 1767–68 valmistuivat buffa La finta semplice, laulunäytelmä Bastien und Bastienne ja c-molli-juhlamessu Missa (solemnis)1769 Salzburgin silloinen arkkipiispa S. C. von Schrattenbach nimitti Mozartin konserttimestariksi (ilman palkkaa).

Italian-matkat

Vuosien 1769–73 Italian-matkat olivat äärimmäisen tärkeitä, sillä niillä Mozart omaksui täydelleen italialaisen (oopperan) tyylin: Mitridate, rè di Ponto (Milano, 1770) löi Jommellin laudalta ja Ascanio in Alba esitettiin niinikään Milanossa 1771. Lucio Silla(Milano, 1772) on hämmästyttävän kypsä ooppera.

Giovanni Battista Martini eli Padre Martini

Mozartin ”sisäänpääsykoe” Martinin oppiin: antifoni Quaerite primum regnum Dei (9.10.1770). Mozart opiskeli Bolognassa 1770 kontrapunktia Padre Martinin (1706–1784) johdolla, joka piti Mozartia itsensä vertaisena. Martini oli säveltäjä ja ajan kuuluisin kontrapunktiopettaja, jonka oppilaisiin lukeutuivat Mozartin lisäksi mm. Grétry, Myslivecek, Maksim Berezovski, J. Chr. Bach ja G. B. Cirri.


Muistolaatta Mozartin ”ulkomaisten opintojen” menestyksekkään suorituksen johdosta: hän läpäisi Bolognan Filharmonisen Akatemian kokeet ja pääsi sen jäseneksi 1770.

Mozart kopioi Roomassa 1770 korvakuulolta Allegrin Misereren, sai oikeuden käyttää ritarin (cavaliere) arvonimeä (jota ei koskaan käyttänyt päinvastoin kuin Gluck). Mozart sävelsi myös sinfonioita, kirkkomusiikkia, ensimmäiset jousikvartettonsa ja motetin Exsultate, jubilate, K. 165 (Iloitkaa, riemuitkaa; 1773) Milanossa. 

 Motetin alkua ja ”Alleluia”-päätösjakson laulullista loisteliaisuutta.

Vaikutteidensa ansiosta Mozart kykeni yhdistämään saksalaisen ja italialaisen tyylin: edellisen raskaan ekspressiivisyyden sekä säveltämisen tieteen ja tekniikan jälkimmäisen keveyteen, miellyttävyyteen ja sulouteen – hän loi siten instrumentaalisen ja vokaalisen synteesin. Haydn tarkoitti juuri tätä kuuluisalla lausunnollaan isä-Leopoldille (1785):

”Jumalan edessä ja rehellisenä miehenä sanon teille, että tunnustan poikanne suurimmaksi säveltäjäksi, josta koskaan olen kuullut. Hänellä on makua [gusto] ja mitä perusteellisimmat tiedot/taidot säveltämisessä [Kompositionswissenschaft].”

Mozart nuorena miehenä: Salzburgin aika 1773–81

Salzburgin arkkipiispa vaihtui 1772: Mozart sävelsi uuden arkkipiispan Hieronymus Colloredon virkaanasettajaisiin oopperan Il sogno di Scipione (Scipion uni).


Colloredon muotokuva

Colloredon suhtautuminen Mozartiin oli samanlaista kuin keneen tahansa palveluskuntaan kuuluvaan, mikä turhautti nuoren neropatin suuren maailman menestyksen jälkeen. Oikeasti arkkipiispa vei ansiokkaasti läpi Joosef II:n uudistuksia, mutta kirkkomusiikin juhlavuuden ja mitan karsiminen tarjosi Mozartille vähemmän mahdollisuuksia säveltäjänä. Colloredoa ärsytti luonnollisesti myös Mozartin alituinen poissaolo virantoimituksesta matkojen vuoksi.

Yritettyään 1773 turhaan saada virkaa Wienistä Mozart asettui hiljaiseloon eli säveltämään Salzburgiin, minkä katkaisi vain buffan La finta giardiniera säveltäminen Müncheniin (1774/75 vuodenvaihe). Mutta Salzburgissa hän vietti tuotteliasta aikaa: 1773–77 valmistuivat mm. ”pieni” g-molli-sinfonia, fagottikonsertto, viulukonsertot, pianosonaatteja, kosolti serenadeja ja divertimentoja, joukossa ”Haffner-serenadi”, messuja, konserttoja, joukossa ”Jeunehomme”-konsertto, ooppera Il rè pastore.

Sinfoniat

Haydnin ja Wienissä muodissa olleen Sturm und Drang -liikkeen ansiosta valmistuivat kaksi ensimmäistä mestarisinfoniaa. ”Pieni” g-molli-sinfonia nro 25 (K. 183, 1773) on ilmaisullisesti vahva, muodoltaan jo laajentunut ja temaattisesti kiinteä teos, joka on paljon velkaa g-molli-sinfonioiden noin 1760 alkaneelle traditiolle. A-duuri-sinfonia nro 29 (K. 201, 1774) on lyyrisempi teos koomisin ja robustein lisin; Haydnin vaikutusta ilmentää siinä myös uusi teema avausosan kehittelyssä.

Jo näissä teoksissa voi huomata Mozartin ominaislaadun: hän ei harrasta niinkään muoto- ja materiaalikokeiluja eikä motiivien kasvuvoima ole etusijalla. Musiikki on pikemminkin täydellisten melodisten yksiköiden taitavaa peräkkäinasettelua ja kontrastointia (Reihung), mistä johtuu musiikin ekspressiivinen ja puhutteleva perussävy – se on samalla kaleidoskoppisen aistikasta, lapsenomaista ja jumalaista.

Erinäiset Mozartin sinfoniat (K. 45, 74, 134–135, 161 & 163/141a, 318) olivat tekemisissä oopperoiden tai serenadien (K. 204, 250, 385) kanssa. Aitoudeltaan kyseenalaisia sinfonioita ovat nro 2 (K. 17, Leopold Mozart?), nro 3 (K. 18, Carl Friedrich Abel?), Anh. 222/K. 19b, K. 75–76, Anh. 214/K. 45b, Anh. 215–218, K. 81 (Leopold Mozart?), K. 84, 95–98, nro 37 (K. 444, vain johdanto Mozartin, loppu Michael Haydnin). Sikäli Mozartin sinfonioiden määrää liikkuu noin 40–60 välimaastossa, aitoustulkinnasta sekä sinfonian määritelmästä (eräät ooppera-alkusoitot siirtyivät sinfonian leiriin lisäosien ansiosta, eräät alkusoitot ovat jo alun perin kolmiosaisia oopperasinfonioita) riippuen.

Sonaatit

Reihung-säveltämisperiaate näkyy myös pianosonaateissa, jotka eivät ole aina niinkään suuria kuin ihastuttavia. Sonaatit nro 1–5, K. 279–283 (1775) ja sonaatti nro 6, D, K. 284, ”Dürnitz” (1775) valmistuivat Münchenissä; D-duuri-sonaatissa kuuluu orkestraalisen idiomin tuonti klaveerimusiikkiin, mikä saattaa olla J. Chr. Bachin D-duuri-sonaattin op. 5/2 inspiroima piirre.

Sonaatti nro 7, C, K. 309 (1777), ja nro 9, D, K. 311 (1777), ovat Mannheimin oleskelun satoa. Sonaatti nro 8, a, K. 310 (1778), on merkittävä traagisessa mollissaan (äidin kuolema 2.7.1778 Pariisissa). Samoin äärimmäisen näyttävät pianomuunnelmat ”Je suis Lindor” K. 354 (1778) valmistuivat Pariisiissa. Pianosonaatit nro 10, C, K. 300 (1783), nro 11, A, K. 331, ”Turkkilainen” (1783), janro 12, F, K. 332 (1783), on sävelletty Wienin varhaisvuosina (1783–84). A-duuri-sonaatti sisältää kuuluisan ”Turkkilaisen marssin”. F-duuri-sonaatti on tärkeä, sillä sen hidas Adagio-osa tarjoaa ABA-muodon kertausvaiheessa Mozartin vaihtoehtoiset koristeet.

 

F-duuri-sonaatin avausosassa esiintyy tyypillistä Reihung-tekniikkaa: musiikin pienoismuotoyksiköt, kadenssilla sulkeutuvat periodit, seuraavat toisiaan kuin erillisinä moduleina, joita sitoo yhteen harmoninen kehitys dominanttisävellajiin sekä laulullis-pastoraalinen karakteri, osan ”teema”, jota kontrastoivat toiminnalliset Empfindsamkeit- sekä Sturm und Drang -karakterit.

Mozartin laatimat koristeet F-duuri-sonaatin hitaan osan A-vaiheen kertaukseen.

Monet varhaisista klaveerisonaateista eivät ole kaukana varhaisista pianolle ja viulu-säestykselle tai -obligatolle sävelletyistä sonaateista. Ensimmäiset viulusonaatit K. 301–306 sekä K. 296, joissa viululla alkaa olla jo itsenäistä sanottavaa, valmistuivat Mannheimin- ja Pariisin-matkalla (1777–78), joka oli onneton, sillä Mozart ei saanut Pariisista toivomaansa virkaa, ei juurikaan sävellystilauksia ja äitikin kuoli 3.7.1778.

Perhekuva: Nannerl, Leopold ja Wolfgang, seinämuotokuvassa äiti Anna Maria (k. 1778); Johann Nepomuk della Crocen maalaus (n. 1780).

E-molli-sonaatti viululle ja pianolle, K. 304(Mannheim-Pariisi, 1778), on sikäli emotionaalisesti vahva ja eleginen teos, joka alkaa ”Mannheimin raketilla”.

Reihung-periaatteen mukainen pienoismuotojen kontrastoiva yhdistely on tässäkin sonaatissa Mozartille tyypillistä. D-duuri-viulusonaatissa, K. 306 (1778, Pariisi), Mozart käyttää briljanttia konserttotyyliä.

Yhtye- ja orkesterimusiikki

Mannheimin–Pariisin-matkan satoa on myös huoleton D-duuri-kvartetto huilulle ja jousitriolle K. 285(1777), samoin G-duuri-huilukvartetto K. 285a (1777–78).

Kannattaa muistaa, että Mozartin tuotannosta on lähes kolmannes ”kevyttä” käyttömusiikkia: tuohon aikaan ei kirjoitettu kuolemattomia sävellyksiä pöytälaatikkoon, vaan säveltäjä oli ammattimies, jonka puoleen käännyttiin kun tarvittiin musiikkia eli säveltäjän tuli niin muodoin myös kyetä miellyttämään. Mozartkin oli tässä mielessä ”kaupallinen säveltäjä”: hän kirjoitti 1770-luvulla ja 1780-luvun alussa kosolti sävellyksiä puutarhajuhliin, häihin, syntymäpäiväonnitteluiksi, kotikonsertteja varten serenadeja, divertimentoja, cassatioita, notturneja, marsseja, tansseja. Osa tästä on kamarimusiikkia pienelle jousikokoonpanolle puhaltimien kera tai ilman, osa ulkoilmamusiikkia (puhaltimille), osa lähellä orkesterimusiikkia ja saattaa kuulua jopa sen komeimpaan osaan. Nämä ovat usein vain sulavia ja kaikella muotoa edelleen rakastettavia teoksia, mutta ylittävät toisinaan välttämättömimmän käyttöfunktionsa ja kuuluvat merkkiteoksiin.

Divertimento F, K. 247, oli sävelletty kreivitär Lodronin nimipäiväksi, ja divertimento D, K. 251, Nannerlin nimipäiväksi jousille ja 2 cornolle (jälkimmäisessä myös oboe) (1776, Salzburg). Serenata notturno D, K. 239 (1776), on concerto grosso -tyyppinen teos soolojousikvartetille ja orkesterille sekä patarummuille. Notturno D, K. 286 (1776–77) on hentoa musiikkia neljälle yhtyeelle (jokaisessa on 2 cornoa, 2 viulua, altto, basso). Divertimento-lajiotsakkeella kulkee myös Mozartin ensimmäinen kevyehkö pianotrio B, K. 254 (Salzburg, 1776).

Ison orkesterin Salzburg-serenadeissa on konserttomaisia piirteitä: serenadi D-duuri, K. 250, ”Haffner”(1776), on sinfoniakonserttotyyppiä (solistinen viulu); teos tilattiin Haffnerin kauppiasperheen tyttären hääjuhliin. Serenadi D. K 320, ”Postitorvi” (1779), on myös laaja orkesteriteos, joka ennakoi ”Haffner”-serenadin lailla kypsien Wienin sinfonioiden suurta ilmaisua.

Mozart sävelsi myös puhallinmusiikkia, joka on parhaimmillaan säveltäjänsä hienointa musiikkia ja musiikinhistorian puhallinmusiikin huippua: lyhyisiin divertimentoihin kuuluvat mm. divertimento B, K. 240, ja Es, K. 252, kahdelle oboelle, fagotille ja käyrätorvelle (Salzburg, 1776). Laajimmat serenadit, jotka valmistuivat Wienissä, ovat jo osin ristiriidassa divertimenton funktion kanssa. Miltei tunnin mittainen serenadi B, K. 361, Gran Partita, 12:lle puhaltajalle ja kontrabassolle (1781–82?, Wien) on mahdollisesti häälahja Konstanzelle. Sen suuri ja juhlavan vakava hidas aloitus kielii seuramusiikin ylittävästä ajattelusta, joskin muualla, parhaiten Rondo-päätösosan häärinässä, joka liittyy Ryöstö seraljista -oopperan ilmastoon, ollaan aidon serenadimusiikin tunnelmassa.

Serenadissa Es, K. 375 (Wien 1781–82) näkyy serenadin perusmuoto allegro–menuetti–adagio–menuetti–allegro, vaikka sekin ylittää pelkän käyttöfunktion. Serenadi c, K. 388, Nacht Musique (1782, Wien), on jo poikkeus neljine osineen, menuetteineen ja vakavine perussävyineen.

Musiikkia kirkkoon

Mozart oli eronnut virastaan lähdettyään Pariisiin ja 1779 hänet nimitettiin uudestaan virkaan, tällä kertaa hovi- ja tuomiokirkonurkuriksi. Hän oli jo aiemmin hän oli säveltänyt joukon pieniä messuja, mm. Spatzenmesse C, K. 220 (1775–76), Credo-Messe C, K. 257 (1776), Orgelsolomesse C, K. 259 (1775–6); nyt syntyivät Krönungsmesse C, K. 317 (Kruunajaismessu, 1779) sekä Missa solemnis C, K .337 (1780)

Lisäksi valmistui 17 kirkkosonaattia, ns. epistola-sonaattia K 67–336 (1772–80), jousiyhtyeelle ja uruille. Ne ovat tyyliltään varhaisklassista, galanttia musiikkia, joka tekstuuriltaan on lähellä triosonaattia.

Konserttomuoto

Konserttosonaattimuoto kaaviona:

 1. orkesteriesittely–2. sooloesittely–3. orkesteriritornello—4. soolokehittely—5. yhdistetty kertaus—6. päätösritornello solistin kadensseineen:

 1. I/2. I —>V/3. V(; —>x)/4. –>x; —>V/5. I/6. –> I–I6/4–V–I.

Viisi viulukonserttoa valmistuivat 1775: nro 1, B, K. 207, nro 2, D, K. 211. Niistä huomattavimpia ovat viulukonsertto nro 3, G, K. 216, nro 4, D, K. 218 ja nro 5, A, ”Turkkilainen”, K. 219. Konserttojen musiikki on vielä pääosin galanttia, jos kohta melodiikka on, etenkin hitaissa osissa, juovuttavaa. Viululle ja orkesterille on olemassa vielä rondo B, K. 269 (1781).

Fagottikonserton B, K. 191 (1774, Salzburg) lisäksi Mozart sävelsi myös huilukonsertot G ja D, K. 313–314 (1778, Mannheim), vaikkei hän erityisemmin piitannutkaan huilusta, sillä se oli aikakauden suosikkisoitin (joka soi helposti epäpuhtaasti).

Kadonneita ovat trumpettikonsertto (1768), oboekonsertto (1777) ja sinfonia concertante huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja fagotille (1778, Pariisi), josta on kuitenkin olemassa kopio 1800-luvulta klarinetin kera huilun tilalla (K. Anhang-9).

Mozart viljeli myös ranskalaisten suosimaa sinfonia concertante -lajia, joka on barokin concerto grosson, soolokonserton ja sinfonian muodostama sekamuoto. Konsertone C, K. 190, kahdelle viululle (oboe- ja sello-obligatojen kera) valmistui Salzburgissa (1774), ja se on concerto grosson ja concertanten läheisyyteen tuleva teos. Konsertto huilulle ja harpulle C, K. 299 (1778, Pariisi) on ihastuttava teos. Konsertoiva sinfonia -lajin kruunu on Mozartin sinfonia concertante Es, K. 364, viululle ja alttoviululle (1779, Salzburg), jossa on taivaallinen hidas osa.

Pianokonsertto

Pianokonsertto on Mozartin täydellisimmälle tasolle kehittämä laji opera buffan ohella. Varhaisten pianokonserttojen jälkeen ensimmäinen suursaavutus on Es-duuri-konsertto nro 9, Es, KV. 271, ”Jeunehomme” (1777, Salzburg). Se on kypsä ja laaja, karaktereiltaan vaihteleva, temaattisesti tuhlaileva ja muodoltaan jännittävä teos, jossa 1. osassa piano keskeyttää orkesteriritornellon, myös 2. ja 3. osa sisältävät kadenssin ja 3. osan keskellä on yllättävä menuetti. Teos on kirjoitettu ranskalaiselle pianovirtuoosille, neiti Jeunehommelle.

 

Konserton alussa kiinnittää huomiota innovoiva dialogisuus, kun piano keskeyttää orkesteriritornellon. Samanlaista kypsyyttä osoittaa myös konsertto kahdelle pianolle, Es, K. 365 (1779, Salzburg), joka Wolfgang lienee kirjoittanut otselleen ja Nannerlille.

Mozart käyttää aina kolmiosaista konserttotyyppiä nopea–hidas–nopea. Konsertoissa vallitsee täydellinen tasapaino orkesterin ja pianon kesken, usein siten, että puhaltimet, jouset ja piano muodostavat kolme keskustelevaa ryhmää. Muodon tasapaino, jota toki monesti heilutetaan orkesterin hyväksi kiintoisan vastakohta-asetelman luomiseksi, on tulosta Mozartin suuruudesta teatterisäveltäjänä, sillä pianisti on kuin soolonäyttelijä yhteisön keskellä, sen jäsen, mutta primus inter parens (ensimmäinen vertaistensa joukossa).

Konserttomuodon yhteys aariamuotoon on ilmeinen, samoin myös sonaattimuotoon: Mozart käytti (aaria)konserttosonaattimuotoa, jota konserton avausosa noudattaa poikkeuksetta, toinen osa on yleensä lyyrinen aaria ja finaali populaareista teemoista rakennettu rondo- tai sonaattirondotyyppinen osa. Teemojen paljous on silmiinpistävää: muodon rakentumisen kannalta keskeistä ei olekaan teemojen tai motiivien kehitys, vaan niiden järjestys, suhteet, funktiot kokonaisuudessa, jolloin kehitys on aiemman aineiston muokkaamista, asettamista uudenlaiseen järjestykseen ja valaistukseen

Mozart Wienissä (1781–91)

 
Keskeräisen muotokuvan (1782) on maalannut Joseph Lange, Aloysia Weberin, Mozartin vaimon sisaren aviomies eli lankomies.

Salzburg kävi Mozartille liian pieneksi paikaksi, joten saatuaan 1780 Müncheniin Idomeneo-oopperan tilauksen päätös irrottautua vapaaksi taiteilijaksi kypsyi. Välirikko tapahtui Wienissä (8.6. Colloredon kamariherra kreivi Arco antoi potkun anekdootin mukaan), kun Mozart kuului vielä 1781 arkkipiispan saattueseen, joka oli osallistumassa Joosef II:n kruunajaisjuhlallisuuksiin. Mozart laskelmoi kykenevänsä elämään oppilaiden, akatemioiden, kustannustuottojen ja oopperasävellystilausten turvin vapaan taiteilijan elämää. Hän pystyikin siihen varsin hyvin, ja oli miltei koko ajan Wienin parhaiten ansaitseva muusikko vuoden keskiansiona noin 3000–4000 floriinia, kun Salieri sai virastaan ”vain” 1600 floriinia; tavallinen muusikko joutui tyytymään 20–400 floriinin vuosipalkkaan.

Ainoa virka, jota Mozart toivoi, oli ikävä kyllä juuri hovin oopperasäveltäjän paikka, joka sattui olemaan Salierin hallussa, mutta Mozart sai lohdutukseksi 1787 hovin kamarisäveltäjän viran, josta tuli 800 floriinin vuosipalkkio. Sikäli puheet Mozartin onnettomasta kohtalosta ja tähden laskemisesta viimeisinä vuosina ovat yksinkertaisesti pötyä. Hän oli wieniläisten ja muidenkin syvästi arvostama säveltäjä, joka nautti elämästään ja pisti rahat menemään (se oli muuten ainoa järkevä elämäntapa, sillä rahaa ei voinut tuolloin sitoa mihinkään).

Ohimenevä tragedia (kerjuukirjeet vapaamuurariveli Puchbergille) syntyi Constanzen kalliista hoitokuluista 1780-luvun lopulla, varsinkin kun samaan ajankohtaan osui Itävallan epäviisas sotaretki Turkkiin 1787–90, jonka vuoksi kaupunki ja aatelisto köyhtyivät ja musiikin kysyntä oli minimissään. Muutoin on mielenkiintoista, että Mozart oli keisarin erityissuosiossa, sillä tämä järjesti henkilökohtaisesti Mozartille sävellystilauksia ja mahdollisti oopperoiden esitykset: Mozart palveli Joosefin valituksellisia ja rationaalisia pyrkimyksiä aateliston ja kirkon vallan vähentämiseksi, ja Joosef tuki alkuun jopa vapaamuurariutta, vaikkakin lakkautti sen 1785.

Tarinat Mozartin viimeisen vuoden tragediasta ovat keksittyjä: taloudellinen tilanne oli parantumaan päin, sillä hän ansaitsi 1791 ennätykselliset 4000–5000 floriinia, sai nimityksen Pyhän Tapanin kirkon apulaiskapellimestariksi (ilman palkkaa), koska viran silloinen haltija Leopold Hofmann oli jo vanha ja kuolikin 1793, jolloin Mozart olisi saanut paikan (ja sievoiset 2000 floriinia vuodessa). Etenkin Taikahuilun suunnaton menestys olisi poikinut uusina oopperoina vaikka kuinka turvatun aseman.

Musiikin uusi kypsyys

Wienissä Mozart saavutti galantin ja oppineen tyylin täydellisen synteesin, johon yltämisessä vaikutteet J. S. Bachilta, Handelilta ja Haydnilta olivat ratkaisevia. Paroni Gottfried van Swieten (1733–1803),Joosef II:n ”kulttuuriministeri”, oli innokas amatöörirunoilija ja -muusikko (Haydn teki oratorionsa tämän teksteihin) sekä barokin ihailija, jonka viikottaisiin istujaisiin Mozart sovitti jousikvartetille Bachin fuugia ja myös Handelin teoksia (mm. Messias, Acis and Galatea, Alexander’s Feast).

Pianomusiikki

Kontrapunktin osuus kasvoi Mozartin musiikissa tuntuvasti: preludi ja fuuga C, K. 394 (1782), c-molli-fuuga kahdelle pianolle K. 426 (1783), F-duuri-pianokonserton nro 19, K. 459 (1784) finaali. Myöhemmin vielä ”Jupiter”-sinfonia, Taikahuilu ja Requiem ovat osoituksia kontrapunktin tärkeydestä myöhäistuotannossa.

Samoin harmonia ja modulaatiot muuttuivat (Bachin vaikutuksesta) rohkeammiksi: fantasia c, K. 475 (1785) ja siihen liittyvä (julkaistiin yhdessä), vaikkakin aiemmin sävelletty c-molli-sonaatti, K. 457 (1784) ovat harmonisesti kokeilevia ja kontrapunktiakin sisältäviä. Sonaatti toimi esikuvana Beethovenin c-molli-sonaateille.

  

Myös D-duuri-sonaatti, K. 576 (1789) on kontrapunktisesti merkittävä. Sonaatti kahdelle pianolle D, K. 448 (1781) ja nelikätinen sonaatti F, K. 497 (1786) ovat suuria ja upeasti soivia teoksia.

Kamarimusiikki

Wienissä Mozart kypsyy myös kamarimusiikkisäveltäjänäEs-duuri-viulusonaatti, K. 481 (1785) ja A-duuri-viulusonaatti, K. 526 (1787) veivät viulusonaatin uudelle tasolle. Pianotriot viululle, sellolle ja pianolle B, K. 502 (1786), E, K. 542 (1788) ja C, K. 548 (1788) merkitsevät lajin nousua säestetystä klaveerisonaatista kamarimusiikin eliittiin. Myös trio klarinetille, alttoviululle ja pianolle, K. 498, ”Kegelstatt” (1786) on onnellinen merkkiteos (nimi tulee kuulapelista, joka käytiin Jacquin-perheen puutarhassa, ja siitä, että piano-osuus oli tarkoitettu Franziska von Jacquinille).

Pianokvartetot g, K. 478 (1785) ja Es, K. 493 (1786) ovat laadukkaita, vaikkeivat kovin tunnettuja teoksia. Etenkin g-molli-pianokvartetto vakavine sävyineen ja kohonneine soittimellisine vaatimuksineen oudoksutti jo aikalaisia. Kvartetto oboelle, viululle, alttoviululle ja sellolle F, K. 370 (1781) sisältää riemastuttavan finaalin. Jousitrio Es, K. 563 (1788) on harvinaisen lajin täysipainoinen edustaja. Merkittävimpiä kamarisävellyksiä on ainutlaatuiselle kokoonpanolle sävelletty kvintetto pianolle, oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille Es-duuri, K. 452 (1784), jota Mozart piti ”parhaana koskaan säveltämänään teoksena” (siihen asti).

 Mozart oli jousikvartetoissaan K. 168–173 (1773–75?) ottanut mallia Haydnin kvartetoista op. 17 ja op. 20. Mozart julkaisi vihdoin reippaan 10 vuoden tauon jälkeen 1785 kuusiHaydn-kvartettoa”, jotka perustuivat Haydnin opuksen 33 mallille ja jotka olivat ”pitkän ja vaivalloisen työn hedelmä” (”il frutto di una lunga e laboriosa fatica”), yli kolmen vuoden uurastuksen tulos. Luonnollisestikaan tämä ei näy lopputuloksessa, joka on ihanteellinen italialaisuuden ja saksalaisuuden synteesi, sillä teemat laulavat samalla kun muoto on temaattisesti harvinaisen keskittynyt ja soittimet ovat tasa-arvoisia.

Jousikvartetto G-duuri, K. 387 (1782) on kamarimusiikillisen intiimisyyden ja orkestraalisen loistokkuuden taitava yhdistelmä. D-molli-kvartetto, K. 421, on traaginen ja fatalistinen, seria-sävyttynyt teos (”Kostanzen synnytyspoltot”). Es-duuri-kvarteton, K. 428 (1783) jälkeen valmistui B-duuri-kvartetto, K. 458 (1784), ”Metsästyskvartetto”. A-duuri-kvartetto, K. 464 (1785) sisältää poikkeuksellisen kontrapunktisen finaalin. C-duuri, K. 465 (1785), ”Dissonanssikvartetto”, on kuuluisa johdannon lähes atonaalisen kromatiikan vuoksi sekä avausosan miltei haydnmaisen temaattisen jatkuvuuden ansiosta.

    

Mozart sai vielä myöhemmin valmiiksi kolme Preussin kuninkaalle tarkoitetusta kuuden kvarteton sarjasta: ”Preussilaiset” jousikvartetot D, K. 575, B, K. 589, ja F, K. 590 (1789–90).

Jousikvintetot ovat tuotannon parasta osaa: kokoonpanon (lisäaltto) sonorisuus vaatii suurempaa otetta kuin kvartetoissa ja näissä Mozart saavuttaakin beethoveniaanisen muodonnan monumentaalisuuden sekä soinnin jatkuvuuden. C-duuri-kvintetto, K. 515 (1787) sisältää klassismin laajimman sonaattimuotoisen osan Beethovenin IX sinfoniaa lukuun ottamatta.

G-molli-kvintetto, K. 516 (1787), on kaksine hitaine osineen ja kromatiikkoineen traagisinta, mitä Mozart on kirjoittanut. Vielä valmistuivat jousikvintetto D, K. 593 (1790), ja Es, K, 614 (1791), jossa on metsästyssävyjä. Myöhäinen klarinettikvintetto A, K. 581 (1789), on sävelletty Così fan tutten hengessä ja on lajinsa kenties aatelisin teos.

Sinfoniat ja muu orkesterimusiikki

Myöhäissinfonioissa yhdistyy briljantti orkesterille kirjoittaminen ja runsas kontrapunktisuus ainutlaatuiseksi juhlavuudeksi. Sinfonia nro 35, D, ”Haffner”, K. 385 (heinä–elokuu 1782) sisältää osia ”Haffner”-serenadista K. 250 (1776) ja henkii oopperan Entführung aus dem Serail K. 384 (ensiesitys 16.7.1782) vaikutusta; finaali on buffatyylinen sonaattirondo, joka hyödyntää Osminin aaria ”Ha, wie will ich triumphieren” (Haa, kuinka tulenkaan juhlimaan). Sinfonia nro 36, C, ”Linziläinen”, K. 425 (1783), valmistui ”häämatkalla” Salzburgiin. Sinfonia nro 38, D, ”Prahalainen”, K. 504 (1786) liittyy Figaron häiden ilmapiiriin.

Kolmen sinfonian monumentaalinen päätössarja, trilogia, jonka Mozart sävelsi kuuden viikon sisällä kesällä 1788, on hänen elämäntyönsä eräs summa. Es-duuri-sinfonia nro 39, K. 543, on briljantin valoisa, tosin dramaattisen hitaan johdannon sisältävä suuri buffan ja serian synteesi, josta Beethoven sai ideoita Eroicaansa. G-molli-sinfonia nro 40, K. 550, lienee Mozartin populaarein sinfonia (erinäisine tekstityksineen) ja heijastelee serian traagista puolta; teos on olemassa kahtena versiona (ilman tai klarinettien kera). Sillä on yhtymäkohtia edellisenä vuonna Kozeluchin säveltämän g-molli-sinfonian kanssa. C-duuri-sinfonia, K. 551, ”Jupiter”, serian triumfaalista (Tituksen lempeys) puolta heijasteleva sinfonia on kolossaalinen, ja sen finaali on kontrapunktisessa sommittelussaan ainutlaatuinen.

 

”Jupiter”-sinfonian finaalin koodan viisinkertaista kontrapunktia.

Muusta yhtye- ja orkesterimusiikista mainittavimpia ovat Dorfmusikantensextett (Kylämusikanttisekstetto) kahdelle cornolle, kahdelle viululle, altolle ja bassolle eli Ein musikalischer Spass, K. 522 (Musiikillinen pila, 1785–87), joka on epäkelvon säveltämisen ja esittämisen satiiri. Eine kleine Nachtmusik, K. 525 (Pieni yösoitto, 1787) on sävelletty alun perin kahdelle viululle, altolle, sellolle ja kontrabassolle.

Kautta uransa Mozart sävelsi kontratansseja, saksalaisia tansseja ja menuetteja eri tilanteisiin ja Wienin hovin kamarimusiikkisäveltäjänä (1787–) hänen velvollisuuteensa kuului tuottaa niitä: valmistui viisi kontratanssia, K. 609 (1787?), ja kuusi saksalaista tanssia, K. 606 (1791), jotka ovat oivallista käyttömusiikkia.

Konsertot

Mozart sävelsi pääosan 23 pianokonsertostaan (jollei varhaisia sovituksia lasketa mukaan) eli 17 pianokonserttoa Wienissä. Niiden sävellystiheydessä näkyy konserttien suuri kysyntä aluksi ja viimeisten vuosien vaikeudet saada konsertteja pidettyä: kolme konserttoa valmistui kaudeksi 1782–83, neljä konserttoa kahteen seuraavaan kauteen, vielä valmistui kolme 1785–86, sitten yksi konsertto kahteen seuraavaan kauteen ja lopuksi yksi konsertto 1791.

Kolme pianokonserttoa F, A, C, nrot 11–13, K. 413–415 (1782–83) ovat säveltäjän mukaan

”helpon ja vaikean väliltä … loistokkaita, korvaa miellyttäviä ja luonnollisia olematta latteita … siellä täällä on kulkuja, joista vain asiantuntijat voivat nautiskella; mutta ne on kirjoitettu siten, että ne miellyttävät myös vähemmän oppinutta, vaikkei tämä tiedäkään miksi.”

Kolme pianokonserttoa B, D, G, nro 15–17, K. 450, K. 451, K. 453 (1784) ”saavat soittajat hikoilemaan”; G-duuri-konsertossa on KV 453 mainio buffa-finaali. Kolme pianokonserttoa nro 19–21, K. 459, 466 ja 467 (1784–85) ovat konsertoista suosituimpia. F-duuri-konserton nro 19, K. 459 (1784), kontrapunktinen finaali on nerokkaimpia konserttofinaaleita.

D-molli-pianokonsertto

D-molli-konsertto nro 20, K. 466 (1785), on intohimoinen yksilödraama, Don Giovannin tunnelmia ja sen d-mollia enteilevä mestariteos, jossa pianon ja orkesterin suhde on kärjistynyt, kunnes se laukeaa lopuksi positiiviseen ratkaisuun finaalin päätöksessä. Kohtalokasta ja demonista seria-alkuperästä nousevaa d-mollia Mozart oli aiemmin käyttänyt esimerkiksi Idomeneossa Elettran ensimmäisessä furia-aariassa ja d-molli-jousikvarteton (K. 421) avausosassa.


Konserton ombramainen (varjomainen) ja Sturm und Drangia kasvattava ritornello-avaus (= orkesteriesittely, teema 1).

Orkesteriavauksen Sturm und Drang saa jatkeekseen kauhua herättävän murtosointuaiheen, Empfindsamkeit-huokauksia sekä armottoman marssin (teema 2 kolmine erillisine motiiveineen). Galanttia ja Empfindsamkeitia yhdistävä duuriaihe (teema 3) seuraa edellisen vaiheen d-mollin dominanttilopukkeen jälkeen F-tasolla.

Uusi Sturm und Drang -aihe saapuu (teema 4) ja yhdistyy loppupäässä teemaan 2 sekä sen uuteen motiiviseen jatkoon (kolmen 1/8-kohonuotin aihe) korostettuine huokauseleineen.

Orkesteriritornellon päättää uusi ”puskuriaihe” Empfindsamkeit-huokauksineen, joilla lähestytään solistin maailmaa (teema 5). Pianoesittely alkaa solistin omalla teemalla (teema 6), jolla on anovan laulullis-empfindsamkeitmainen sävy.

Sooloesittelyn moduloitua F-duuriin pianossa on jälleen uusi, gavottimainen teema, ”sivuteema” (teema 7). Orkesterin ja solistinen välinen draama perustuu julman ja intiimin maailman, yhteisön ja yksilön väliseen yhteentörmäykseen ja näiden lähentymiseen, kun piano ”kerää rohkeutta” käsitelläkseen orkesterin teemoja ja kun se ”sivuteemassa” ottaa suorastaan (väliaikaisen) johtoaseman.

C-duuri-konserttonro 21, K. 467 (1785), on ensimmäisiä sinfonisia konserttoja, jonka hidas osa on kuolematon aaria-andante (”Elvira Madigan” lisänimi tulee sen nimisestä ruotsalaiselokuvasta, jossa on käytetty hitaan osan musiikkia). Figaron häitä säveltäessä valmistui kolme pianokonserttoa (1785–86). Es-duuri-konsertto nro 22, K. 482 (1785), on keveä, lyyrisen valoisa teos. A-duuri-konserto nro 23, K. 488 (1786) on melodisesti rakastettava ja kuolematon teos, etenkin siciliano-rytmissä olevan fis-molli-adagionsa ansiosta.

C-molli-konsertto nro 24, K. 491 (1786) on ilmaisussaan beethoveniaaninen teos, jonka paatos ei hellitä edes muunnelmafinaalissa. C-duuri-konsertto nro 25, K. 503 (1786) on konsertoista monumentaalisin ja virtuoosisin teos, jonka soolo-osuus on Mozartin vaativinta pianotekstiä. ”Kruunajaiskonsertto” nro 26, D, K. 537 (1788) esitettiin Leopold II:n kruunajaisten yhteydessä 1790 Frankfurtissa ja on totta kai tilanteen vaatimuksen mukaisesti näyttävä. Kuolinvuonna valmistunut B-duuri-konsertto nro 27, K. 595, on täynnä vastakohtia: transsendentaalista kauneutta, kromatiikkaa, finaalissa soi iloisesti kirmava kevät (”Komm lieber Mai”).

Luonnontorvelle, venttilittömälle käyrätorvelle, syntyi neljä käyrätorvikonserttoa: nro 1, D, K. 412 (1791) jäi osan verran kesken; nro 2, Es, K. 417 (1783) on huumoripitoinen; nro 3, Es, K. 447 (1784–87), on lyyrisempi ja sisältää romanssin sekä käyttää tyypillisessä 6/8-tahtilajissa olevassa metsästysfinaalissa tukkien toteutettavaa kromatiikkaa; nro 4, Es, K. 495 (1786).

Klarinetti, basettiklarinetti, basettitorvi

 

Anton Stadlerin silhuettikuva (anonyymi)

Klarinettikonsertto A-duuri, K. 622 (1791), valmistui alun perin basettiklarinetille, jonka sävelala ulottuu suuren terssin normaalia alemmaksi (B- ja A-basettiklarinettien alin kirjoitettu ääni on suuri B ja A) ja jonka ääni on siten lämpimän baritonaalinen.

Konsertto on tullut tunnetuksi kuitenkin klarinettiversiona, mutta se on pyritty nykyään palauttamaan alkuperäiseen asuun. Konsertto on sävelletty klarinetisti Anton Stadlerin (1753–1812) innoittamana niin kuin eräät muutkin viimeisten vuosien klarinetin sisältävät teokset: klarinettikvintetto A, K. 581, aaria ”Parto, ma tu ben mio” oopperassa La clemenza di Tito. Erikoisuutena konsertossa on ensi kertaa lajin historiassa kadenssin puuttuminen (Beethovenin ”Keisari”-konsertto on seuraava vastaava tapaus).

 Stadlerin soitin konsertti-ilmoituksen 21.3.1794 mukaan.

 

Basettitorvi F, joka ulottuu suureen F-säveleen saakka. Mozart käytti basettitorvea (corno di bassetto) teoksissa Gran Partita K. 361, Maurerische Trauermusik K. 477, Requiem K. 626 ja Tituksen lempeys (aaria ”Non più di fiori”).

Kirkko- ja vapaamuurarimusiikki

Constanze Weber Joseph Langen maalaamana (1782).

Kirkkomusiikista ylimmäksi nousee laajaksi suunniteltu, mutta torsoksi jäänyt c-molli-messu, K. 427 (1782–83, esitys Salzburgissa), joka oli häälahja Constanzelle (1763–1842). Messu sisältää taivaallisia sopraano-osuuksia ja taidokkaita fuugia, joista Constanze piti erityisesti. Hän ei ollut muutoinkaan sellainen höppänä tai flirttailija, jollaisena hänet tavattiin ennen esittää, vaan järkevä taloudenhoidossa ja Wolfgangin luottohenkilö uusien sävellysten suhteen – Constanze oli paitsi kohtalainen laulaja myös ilmeisen etevä muusikko, sillä hän osasi vielä vanhoilla päivillään ulkoa suuren määrän Mozartin musiikkia.


Sopraanosooloa avausosan Christe eleison -vaiheesta.

Ave verum corpus, K. 618 (1791), on monelle katolilaiselle Mozartin tosinta musiikkia; hän sävelsi sen saadakseen Pyhän Tapanin tuomiokirkon musiikinjohtajan paikan.

Keskeneräiseksi jäänyt ja jännittävän jälkihistorian (täydentäjiä mm. Eybler, Süssmayr, Maunder, Beyer) tuottanut Requiem, K. 626, on sekin kunnianosoitus polyfoniaperinteelle: Kyrie on kaksoisfuuga teemasta, jota jo Bach ja Handel olivat käyttäneet, kuorot Dies irae ja Rex tremendae ovat täynnä handelmaista suuruutta;  Recordare on puhdasta Mozartia, säveltäjää, joka ymmärsi täydelleen italialaisuutta.

Requiemin käsikirjoituksen alkua.

Mozart liittyi veljeskuntaan 1784 ja sävelsi vapaamuurarilooshinsa – aluksi ”Zur Wohlthätigkeit”, vuoden 1785 lopusta ”Zur gekrönten Hoffnung” – tarpeisiin paljon musiikkia. Maurerische Trauermusik (Muurarien suru/hautajaismusiikkia), K. 477 (1785), tulee tummine värineen ja soittimistoineen (jouset ja oboet, klarinetit, basettitorvet, kontrafagotti) lähelle Requiemiä. Muita keskeisteoksia ovat kantaatti Maurerfreude (Muurari-iloa), K. 471 (1785) sekä Kleine Freimaurerkantate (Pieni vapaamuurarikantaatti) eli ”Laut verkünde unsre Freude” (Ääneen kuuluta iloamme), K. 623 (1791). Ja tietenkin Taikahuilu on kaikkinensa vapaamuurarisymboliikan ja -eetoksen esittelyooppera: F-duuri edustaa siinä ensimmäistä astetta, B-duuri toista astetta ja Es-duuri kolmatta astetta eli mestarimuuraritasoa.

This entry was posted in Ei kategoriaa. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s