Myöhäisiä klassikoita

 Kitarasäveltäjiä

Kaikkien soittimien tapaan kitarakin muutti muotoaan 1800-luvun vaihteessa: siitä tuli kuusikielinen ja yksikuoroinen aiemman viisikielisen ja kaksikuoroisen sijaan, volyymi kasvoi, tabulatuurin sijaan otettiin käyttöön viulunotaatio (tosin 8va). Uudistuksista huolimatta kitara ei lyöyt itseään läpi soittimena, ja suuret säveltäjät hylkäsivät sen, sillä piano oli toki näyttävämpi ja sinfonisempi konserttisoitin.

Weber ja Paganini sävelsivät tosin kitaralle – Paganini huomattavan paljonkin – ja Schubert käytti myös kitaraa liedsäestyksiin. Kitarasäveltäjät omaksuivat kuitenkin sonaattityylin, minkä lisäksi he kirjoittivat virtuoosisia variaatioita, tansseja ja karakterikappaleita kitaralle sekä konsertoivat ahkerasti.

Fernando Sor

Sor syntyi Barcelonassa 1778 ja kuoli Pariisissa 1839. Hän oli espanjalainen kitarasäveltäjä, jonka tuotanto on laadukkainta kitarakirjallisuudessa, sillä hän hyödynsi täydelleen kitaran resurssit ja hallitsi myös muodon käsittelyn. Uran varhaisvaiheessa Sor eli Espanjassa (Barcelona, Madrid), jossa sävelsi oopperan Telemaco (Telemakhos, 1797), sinfonioita, jousikvartettoja, boleroita ja seguidilloja laululle ja kitaralle/pianolle. Hän vaikutti pääasiallisesti Pariisissa, jonne saapui 1813, ja Lontoossa (1815–23). Myöhemmin Sor kävi Pietarissa (1823–26), kunnes hän asettui Pariisiin (1826–).

Sor teki yli 65 sävellystä kitaralle. Hän sävelsi useita muunnelmia, joista tunnetuin on Johdanto ja muunnelmat Taikahuilun teemasta ”Es klinget so herrlich” op. 9 (1821). Grand Solo op. 14 (viimeistään 1823) on ehkä merkittävin teos. Hän sävelsi myös kolme sonaattia: op. 15 ja 22 (viimeistään 1823) ja op. 25 (julk. 1826)

Lisäksi hän kirjoitti hienoja etydejä, menuetteja, valsseja ja fantasioita. Sor sävelsi loppuvuosinaan myös oopperoita, baletteja; balettia Cendrillon (Tuhkimo; Lontoo, 1822) esitettiin Pariisissa yli 100 kertaa (1823–30). Méthode pour la guitare (1830) on tärkeä oppikirja.

Mauro Giuliani

Giuliani syntyi Barin lähellä 1781 ja kuoli Napolissa 1829. Hän oli italialainen kitaravirtuoosi, joka toimi opettajana ja johtavana kitaravirtuoosina Wienissä (1806–19).


Giulinin kitara: Gennaro Fabricatoren rakentama soitin (1809).

Giuliani tunsi Haydnin ja Beethovenin (soitti selloa tämän VII sinfonian kantaesityksessä). Hän saavutti niin suuren suosion, että Lontoossa julkaistiin kitaralehteä nimellä The Giulianiad.


Kitarahuumaa Englannista 1825: Charles de Marescot’n La Guitaromanie.

Giuliani palasi takaisin Italiaan 1819: hän työskenteli Roomassa (noin 1820–23) ja loppuiän Napolissa.

Sonaatti C-duuri, op. 15. on tunnetuimpia sävellyksiä. Grande Ouverture op. 61 (1814) on kitarakirjallisuuden merkkiteoksia.

Giuliani sävelsi kitarakonserton op. 30 (1808) sekä kaksi muutakin konserttoa. Kuusi Rossiniana-sikermää (op. 119–124) perustuvat Rossinin oopperoiden suosikkimelodioille ja vaativat melkoisia taitoja. Hän sävelsi myös paljon karakterisia pikkukappaleita kitaralle romanttisten pianosäveltäjien tapaan. Tuotantoon kuuluu lisäksi kamari- ja laulumusiikkia. Kitaratuotanto käsittää noin 220 teosta, joista lähes 150 esiintyy opusnumerolla, ja loput 70 ovat vailla sitä.

Ferdinando Carulli (1770–1841) oli napolilaiskitaristi, joka toimi Pariisissa (1808–) virtuoosina ja opettajana. Hän sävelsi lukuisia sonaatteja, etydejä, muunnelmia, kaksi konserttoa (op. 140 ja 207), yhteensä noin 300 teosta. Pedagoginen pääteos on Méthode complète de guitarre ou lyre op. 27 (Pariisi).

Anton Diabelli (1781–1858) oli suosittu piano- ja kitaraopettaja sekä kustantaja (1818–), joka julkaisi mm. Schubertia. Häneltä on olemassa peräti yli 600 kitarasävellystä ja -sovitusta.

Dionisio Aguado (1784–1849) oli Madridissa syntynyt Sorin muusikkoystävä ja -kilpailija, joka asusti niinikään Pariisissa (1825–38). Hän julkaisi mm. valsseja, menuetteja, Fandangon op. 16 sekä kitarakoulun (Escuola de Guitarra, 1825).

Luigi Legnani (1790–1877) oli Ferrarasta kotoisin oleva kitarasäveltäjä, joka asui pääosin Ravennassa. Hän matkusteli kaikkialla Madridista Pietariin juhlittuna, Paganinin veroisena kitaravirtuoosina. Ricordi julkaisi musiikkia Milanon debyytin 1819 jälkeen yli 100 opusta, samoin myös wieniläinen Artari. Legnani sävelsi tosi vaativat 36 kapriisia op. 20 peräti 22:ssa sävellajissa, mikä on kitaralla harvinaista, ehkäpä Paganinin inspiroimana.

Matteo Carcassi (1792–1853) himmensi Carullin maineen saapuessaan Pariisiin. Hän laati mm. oopperafantasioita (Wilhelm Tell, Fra Diavolo).

Johann Kaspar Mertz (1806–1856) oli Bratislavassa syntynyt ja jo romanttinen kitaristi, joka teki kitaralle sanattomia lauluja Mendelssohnin tyyliin.

Pianosäveltäjiä

Muzio Clementi

Clementi syntyi Roomassa 1752 ja kuoli Eveshamissa Englannissa 1832. Hän on ”pianofortemusiikin isä”, joka toimi Lontoossa (1774–)  pianovirtuoosina, opettajana, kustantajana sekä soitinrakentajana. 100 etydin kokoelma Gradus ad Parnassum (Portaat Parnassolle, 1817) oli tärkein etydikokonaisuus ennen Chopinin etydejä. Beethoven ihaili Clementin ilmeikästä ja näyttävää soittotaitoa sekä suositteli oppilailleen tämän pianokoulua School of Piano Playing. Tärkeimpiä Clementin oppilaita olivat Cramer, Kalkbrenner ja Field.

Clementi oli ilmeisesti näppärä klaveristi, minkä huomaa Mozartin happamasta kommentista kirjeessä sisarelleen (1783):

”Jokaisen, joka joko kuulee tai soittaa niitä [Clementin sonaatteja], täytyy havaita, että ne ovat sävellyksinä arvottomia. Ne eivät sisällä mitään merkittäviä tai huomattavia kulkuja kuin sekstejä ja oktaaveja. Ja rukoilen sisartani olemaan harjoittelematta näitä kulkuja liikaa, jottei hän turmelisi levollista ja tasaista kosketustaan ja ettei hänen kätensä menettäisi luonnollista keveyttään, joustavuuttaan ja selkeää nopeuttaan. Sillä mitä ihmettä niistä voisi oppia? Edellyttäen, että soittaisit sekstejä ja oktaaveja mitä suurimmalla nopeudella (mitäkukaan ei voi tehdä, ei edes Clementi), tuottaisit vain hirvittävän hakkaavan vaikutelman etkä yhtikäs mitään muuta. Clementi on silmänkääntäjä, kuten kaikkia italialaiset. Hän kirjoittaa sonaatin ylle merkinnän Presto tai jopa Prestissimo ja Alla breve ja soittaa sen itse Allegrossa 4/4-tahtilajissa. Tiedän, että tämä on hänen tapansa, sillä olen kuullut hänen tekevän niin. Mitä hän tekee todella hyvin ovat hänen terssikulkunsa; mutta hän hikoili niiden kanssa Lontoossa päivät ja yöt. Tämän ulkopuolella hän ei osaa mitään, ei tosiaankaan mitään; sillä hänellä ei ole vähäisintäkään ilmaisukykyä tai makua, ja sitäkin vähemmän tunnetta.”

Clementi sävelsi noin 100 sonaattia, joissa näkyy kehitys galantista pinnallisuudesta täysipainoiseen klassismiin. Lisäksi hän sävelsi fantasioita, variaatioita (mm. Au clair de la lune -sävelmästä sekä Mozartin Don Giovannin aariasta ”Batti, batti”), kapriiseja, valsseja ym. tansseja.

Zauberflöte-sonaatti, B, op. 24:2 [esiintyy myös opusnumeroilla 41:2 ja 47:2] (1781), on Clementin kuuluisimpia sonaatteja, jonka Mozart kuuli kilpaillessaan Clementin kanssa keisari Joosef II:n linnassa soittomestaruudesta ja jonka hän otti kostoksi Taikahuilunsa Papageno-teemaksi.

Didone abbandonata — Scena tragica (”Hyljätty Dido — Traaginen kohtaus),g, op. 50:3 (1821), on oopperakohtaus pianolle ja tiuhoissa esitysmerkinnöissään Lisztin pianomusiikin edeltäjä.

   

Jan Ladislav Dusík (Johann Ladislaus Dussek)

Dusík syntyi Cáslavissa 1760 ja kuoli Pariisissa 1812. Dusík/Dussek oli Clementin tavoin historian ensimmäisiä kiertäviä pianovirtuooseja: hän oli 26-vuotiaaksi mennessä esiintynyt kaikkialla Pariisin ja Pietarin välillä. Dusík eli levotonta ja romanttista raha- ja rakkaushuolien täyttämää salonkileijonan elämää; hän esiintyi Pariisissa (1786–89) ja Lontoossa (1789–9.

Dusík oli tsekkiläisen klaveerikoulun perustaja, englantilaisen klaveerikoulun (”London Pianoforte School”) tärkeimpiä edustajia yhdessä Clementin ja Cramerin kera. Pianotyyli on dynaamista, rikasta, tekstuureiltaan kompleksista, tyyliltään ja harmonioiltaan jopa romanttista. Maanmies Tomásek kuvasi Dusíkin soittoa (1804):

”Hänen ensimmäisen soolonsa muutaman alkutahdin jälkeen yleisöstä pääsi yksi yhteinen huokaus Ah! Siinä tavassa, jolla Dussek koko esiintymistapansa sulokkaalla hurmaavuudella, ihmeellisen kosketuksensa avulla irroitti soittimesta ihastuttavia ja samalla kertaa painokkaita säveliä, oli todellakin jotain maagista. Hänen sormensa olivat joukkue, joka koostuu kymmenestä laulajasta, varustettuina yhtäläisellä suoritusvoimalla ja kykeneväisinä tuottamaan mitä suurenmoisimmalla täsmällisyydellä sen, mitä hyvänsä johtaja sitten heiltä vaatikaan.”

Dusíkin musiikki vaikutti Beethoveniin, enteili Chopinin, jopa Schumannin ja Brahmsin pianotyylejä. Tuotanto käsittää noin 300 teosta: sonaatteja, rondoja, variaatioita, konserttoja, kamari- ja vokaalimusiikkia sekä 15 pianokonserttoa, joista tunnetuin on Sotilas-konsertto op. 40 (Grand Concert militaire).

The Sufferings of the Queen of France. A Musical Composition Expressing the feelings of the unfortunate Marie Antoinette During her Imprisonment, Trial &c. on jännittävä, 16.10.1793 tapahtuneen mestauksen inspiroimana ohjelmallinen teos, joka julkaistiin 13.12.1793 Lontoossa.

Dusík sävelsi 29 pianosonaattia, joiden joukossa on myös ohjelmallisilla otsakkeilla varustettuja. Élégie harmonique op. 61 (1806–07) on sävelletty työnantajan, Preussin ruhtinas Louis Ferdinandin sodassa kuoleman johdosta. Le Retour à Paris op. 70 (”Paluu Pariisiin”, 1807) tulee lähelle Beethovenin Jäähyväissonaattia. L’Invocation” op. 77 (”Rukous/Avuksihuutaminen”, n. 1810) on edistyksellinen sonaatti, josta löytyy Schubert- ja Schumann-tyylin ennakointeja.

 

Johann Baptist Cramer (s. Mannheimissa 1771, k. Lontoossa 1858) oli Clementin oppilas ja kilpailija, jonka 84 etydiä (Studio per il pianoforte; 1804, 1810) Beethoven käytti opetuksessaan ja jota Beethoven piti aikansa parhaana pianistina. Cramer sävelsi 124 sonaattia, 9 pianokonserttoa, fantasioita, kapriiseja.

Václav Jan Tomásek (1774–1850) oli prahalaissäveltäjä, joka musiikissaan, eklogeissa (42 eklogia 1807–23), rapsodioissa (15 rapsodiaa, 1810–) ja dityrambeissa (3 Ditirambi, op. 65, 1818) ennakoi romantiikkaa ja antoi vaikutteita Fieldille ja Schubertille. Seitsemän sonaatin joukossa on op. 9 (n. 1800) lisänimeltä Pathétique.

Jan Hugo Vorisek (1791–1825) oli tsekki, joka vaikutti Wienissä (1813–), jossa hän edusti jo varhaisromantiikka. Kuusi impromptua op. 7 (1822) vaikuttivat Schubertiin. Hän sävelsi myös rapsodioita 1813– (julk. 1818) sekä b-molli-sonaatin op. 20.

Johann Nepomuk Hummel

Hummel syntyi Bratislavassa 1778 ja kuoli Weimarissa 1837. Hän oli Mozartin oppilas ja ”Wiener Schule” -tyylin jatkaja. Hummel tapasi Venäjällä Fieldin (1822), Wienissä (1827) Schubertin (joka omisti tälle viimeiset kolme suurta sonaattiansa) sekä Puolassa (1828) Chopinin. Hummel sävelsi varhaisromanttista ja sentimentaalista, virtuoosista ja kimmeltävää pianomusiikkia, jossa hän oli Chopinin eräs esikuva. Tärkeimpiä Hummelin oppilaita olivat Hiller, Mendelssohn, Henselt ja Thalberg, mikä kertoo jotakin hänen asemastaan ja osaamisestaan.

Hummelin soitosta antaa silminnäkijä-Spohr elävän kuvauksen:

”Erityisesti muistelen suurella mielihyvällä erästä iltaa, kun hän [= Hummel] improvisoi kerrassaan loistavalla tavalla […] Seurue oli hajoamaisillaan, kun eräät naiset, jotka pitävät ajankohtaa siihen liian aikaisena, pyysivät Hummelia soittamaan heille vielä muutamia valsseja. Tottelevainen ja rakastettava kun oli naisia kohtaan, hän istahti pianon ääreen ja soitti pyydettyjä valsseja, joiden tahdissa nuori väki alkoi naapurihuoneissa sitten tanssia. […] Hummel […] muunsi soittonsa vapaaksi improvisaatiofantisoinniksi, joka säilytti kuitenkin valssirytmin, niin etteivät tanssijat häiriintyneet. Hän otti sitten minun ja muiden, jotka olivat soittaneet sävellyksiään illan mittaan, teoksista muutamia helposti yhdistettäviä teemoja ja kuvioita, jotka hän kutoi valsseihinsa mukaan ja muunteli niitä joka esiintymällä kasvattaen koko ajan ilmaisun rikkautta ja kiehtovuutta. Sitten hän teki lopulta niistä vieläpä fuugateemoja ja päästi valloilleen koko kontrapunktitaiteensa häiritsemättä valssaajien nautintoa. […] Lopussa kaikki teemat olivat kuultavissa, niin että kokonaisuus pyöristyi ja päättyi todella taiteelliseen tyyliin.”

Suuri tuotanto käsittää noin 120 opusta. Laulava kvaliteetti on Hummelin pianomusiikissa tärkeä; rakenteet eivät ole klassisen enää lujia, vaan pikemminkin melodioiden ja tekstuurien mosaiikkia. Hummel sävelsi kuusi pianosonaattia, rondoja, variaatioita ja karakterikappaleita. La bella capricciosa (Polonaise) op. 55 (n. 1811–15) on eräs suosikkiteos. Sonaatit op. 81, fis (1819) ja op. 106, D (1824) ovat suuria teoksia, joissa on Beethovenin vertautuvaa ilmaisua ja fuugatekniikaa, vaikkei samaa musiikin painavuutta ja muodon hallintaa. Hummel sävelsi myös kamarimusiikkia (mm. jousikvartettoja, pianotrioja sekä pianokvarteton ja -kvinteton) ja laati pianokouluja (Pianoforte School, 1828).

Hummel sävelsi myös seitsemän pianokonserttoa sekä muita teoksia pianolle ja orkesterille. Konsertoista parhaita ovat a-molli-konsertto op. 85 (n. 1816), jossa on Chopinin ja Griegin mieleentuovia kohtia (eli toimi siis esikuvana myöhemmille säveltäjille), sekä h-molli-konsertto op. 89 (1819).

Hummelin a-molli-konserton avausosan kertausjakson laulullinen käynnistyminen ja koodan pianistista loistokkuutta.

Luigi Cherubini

Cherubini syntyi Firenzessä 1760 ja kuoli Pariisissa 1842. Hän oli italialainen säveltäjä, joka asettui Pariisiin 1787 ja toimi konservatorion sävellysprofessorina (1816–) sekä rehtorina (1822–). Tärkeimpiä Cherubinin oppilaita olivat Boïeldieu, Auber sekä Halévy. Cherubinin musiikkia ihailivat mm. Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, Brahms ja Wagner. Soitinmusiikista esitetään eniten eräitä ooppera-alkusoittoja (mm. Anacreon, 1803) sekä näyttäviä jousikvartettoja, joita säveltäjä julkaisi kuuden kokoelman 1837.

Kirkkomusiikkia

Cherubini oli tunnettu omana aikanaan ennen muuta kirkkomusiikistaan, noin 15:sta messusta/requiemistä (osa kadonnut), joissa Cherubini yhdisti kontrapunktin italialaiseen tyyliin. Requiem c sekakuorolle ja orkesterille (1816–17) on sävelletty Ludvig XVI:n kuolinpäivän muistoksi. Messe solenne eli Juhlamessu G on tehty Ludvig XVIII:n kruunajaisiin (1819): Kruunajaismessu A vlmistui Kaarle X:n kruunajaisiin (1825). Requiem d kolmiääniselle mieskuorolle ja orkesterille (1836) on lähes romanttinen ilmaisultaan:

Oopperaa

Cherubini on yhtä merkittävä oopperasäveltäjänä noin 40:llä oopperallaan, joissa hän yhdisti italialaista uusnapolilaisuutta, ranskalaista koomista oopperaa, pelastusoopperaa sekä reformioopperaa. Hänen keskeinen saavutuksensa on koomisen oopperan muuntaminen vakavaksi oopperaksi. Cherubini sävelsi jo 13-vuotiaana intermezzon Italiassa (1773). Ranskassa ensimmäinen ooppera oli Démophon (1788), jota seurasi sarja menestyksekkäitä pelastusoopperoita. Lodoïska (1791), comédie héroïque, on Puolassa tapahtuva neidonpelastusooppera. Leimallista siinä on orkesterin sinfoninen ja motiivinen käsittely. Teos sisältää dramaattista mollimusiikkia, josta Beethoven saattoi oppia paljon.

Medeia 

 

 

Air I/5

Larghetto
Vous voyez de vos deux fils/Näette kahden poikanne
la mère infortunée,/äidin onnettoman,
criminelle pour vous, /rangaistavan tähtenne,
par vous abandonée/teidän hylkäämänne.
Vous savez quel fut son amour,/Tiedätte, että olin rakkautenne,
Ingrat! Il vous fut cher, un jour!/Kiittämätön! Olin teille rakas kerran!
Délaissée aujourd’hui, proscrite malheureuse,/Jätettynä nyt, tuomittu onnettomaksi,
Avant de vous connaître elle était vertueuse!/Teidän täytyy tietää, että olin hyveellinen!
Son coeur ignorait les chagrins,/Hänen sydämensä ei tuntenut suruja,
Enfants des passions terribles./lapsia kauheiden intohimojen.

(B-vaihe)
Toutes ses nuits étaient paisibles/Kaikki hänen yönsä olivat rauhaisia
Et tout ses jours étaient sereins./ja kaikki päivät olivat tyyniä.
Je possédais alors une famille, un père:/Minulla oli silloin perhe, isä:
Je tout sacrifié pour vous;/uhrasin kaiken tähtenne;
A l’univers entier je deviens étrangère,/Koko maailmalle olen tullut muukalaiseksi,
Pour tant de biens perdus rendez-mois mon Époux,/Kaiken menetetyn hyvän vuoksi antakaa minulle Puolisoni,

(A’-vaihe)
Je ne veux que vous seul, j’abjure ma colère,/tahdon vain yksin teidät, hylkään vihani,
Médée en pleurs, Médée embrasse vous genoux;/Medeia kyynelissä syleilee polvianne;
pressez un peu le Mt. (tempo kiihtyy hieman)
Pour tout ce qu’elle a fait, rendez-lui son Époux …/Kaiken sen vuoksi, minkä hän on tehnyt, antakaa hänelle hänen Puolisonsa …
Ingrat!/Kiittämätön!
1er Mouvement (avaustempo; päätös-ritornello)

Médée (Medeia, 1797) oli mestarillisine orkesterin käyttöineen, vokaalisen ja soittimellisen yhtäläisine painottumisineen, rohkeine soinnutuksineen sekä traagisine loppuineen lähtökohtana romanttiselle musiikkidraamalle Beethovenista Wagneriin saakka. Oopperan f-molli-alkusoitto muistuttaa eli ennakoi Beethovenin Egmont-alkusoittoa (1810).

Les deux journées, ou Le porteur d’eau (Kaksi päivää eli Vedenkantaja, 1800) liittyy juoneltaan Ranskan vallankumouksen alkupäiviin, ja sen suosioon vaikutti säätyrajat ylittävä teema. Ranskalaiskriitikoiden moittiman vaikean ja oppineen tyylin sijaan tämä edustaa yksinkertaisempaa ja miellyttävämpää musiikki-idiomia. Ooppera pysyi Saksassa nimellä Wasserträger ohjelmistossa 1900-luvulle saakka. Cherubinin Ranskan vallankumouksen innoittamat pelastusoopperat olivat esikuvia Beethovenin Fideliolle.

This entry was posted in Ei kategoriaa. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s